Yksin ja kirja

Mies maailmalla töissä, minä yksin kotona viettelemässä vapaapäivääni. Voisin tietysti nautiskella olostani, nauttia rauhasta, tehdä jalkahoidon tai vaikka katsoa jonkun hyvän elokuvan. Illalla mennä tyytyväisenä isoon parisänkyymme nukkumaan, valloittaa koko tilan ja jumaloida tilaa ja pyörimisen mahdollisuutta.

Sen sijaan...

Olen mytärnnyt päivän aikana sängyn tunnistamattomaksi. Olen tehnyt sänkyyn oman viihdekeskukseni. Läppäri on siirtynyt normaalilta paikaltaan, olkkarin pöydältä sängylle. Telkkari on käännettynä sänkyyn päin. Käden ulottuvilta löytyy lisäksi puhelin, tv:n kaukosäädin, pari maksettavaa laskua, kirja, vinopino Tieteen kuvan Historia lehtiä ja kalenteri. Mihinkään ei tarvitse liikkua, kunnes tulee nälkä tai alkaa tekemään mieli tupakkaa.

Nyt minulla on vaihtoehtoina tässä jauhaa, miten tylsää minulla on. Tai voisin selittää tähän jotain muuta turhan päiväistä paskaa. Mutten loppujen lopuksi tiedä edes mistä jauhaisin.

Ainiin - pongasin uuden kirjasarhan: Varjokaupungit. Tilasin 1300 sivuisen opuksen, joka sisältää sarjan kolme ensimmäistä osaa. Kirja kertoo Clary nimisestä tytöstä, joka elää tavallista maallikon elämää kunnes yhtäkkiä alkaakin "nähdä" todellisen maailman, johon sisältyy demoneja metsästäviä varjometsästäjiä sekä alamaailman asukkaita kuten vampyyreja, ihmissusia, velhoja ja haltioita. Pidän fantasia kirjoista, rakastan sitä, että voin täysin uppoutua maailmaan, joka ei muistuta lähellekään omaa elämääni. Pidän oudoista olioista, hyvän ja pahan ikuisesti jatkuvasta taistelusta ja mahdollisuudesta luoda omituisia mielikuvia miljööstä, hahmoista ja rakennuksista. Rakastan mielikuvituksen mahdollisuuksia. Tämän kirjasarjan kanssa kävi kuitenkin niin, että tarina on suorastaan omituistakin omituisempi. Koska käy niin, että Claryn törmättyä yökerhossa varjometsästäjiin, hän tutustuu poikaan  nimeltä Jace ja ihastuu tähän päätä pahkaa. Välissä vähän velhobileitä, vampyyreita, rotaksi muuttavaa juomaa ja demonienergialla toimivia lentäviä moottoripyöriä. Juu, okei. Yllättäen Jacen tunteet vastaavatkin Claryn tunteita ja pari pusuttelee. Jes, rakastavaiset löysivät toisensa! Kunnes...

...Selviääkin että Jace on Claryn veli! MITÄ. Insestiä, ei, ei, ei. Ihan mitään näin omituista en kirjalta kaipaa, kiitos vain! Olin kuitenkin ostanut kirjan ja päätin jatkaa toiseen osaan. Tarina oli ihan jännittävä, ja sellainen mitä kirjalta toivonkin, jos unohdetaan kuvaukset siitä, mitä Clary ja Jace edelleenkin tuntevat toisiaan kohtaan, siitä huolimatta, että tietävät olevansa sisko ja sen veli. Kolmas osa tavallaan huipentaa kaksi ensimmäistä, päävihollinen on tähtäimessä ja molempien nuorien menneisyys valottuu heille itselleen. Insestiset kuvaukset ristiriitaisista tunteista eivät lopu ja kumpikin yrittää lujasti etsiä tietä pois, yrittävät löytää jonkun toisen, oppia rakastamaan jotakuta muuta. Onnistumatta. Kolmannessa osassa kuitenkin selviää, että he eivät olekaan sisko ja sen veli, Claryn biologinen isä onkin vain kasvattanut Jacen, mutta Jace ei ole oikeasti mitään sukua Clarylle. Sen lisäksi vielä selviää, että kun Clary etsi tietä pois "Jacen lumouksesta", hän tuli yrittäneeksi unohtamista OIKEAAN veljeensä!

Ja lopputulos oli, että tilasin neljännen osan. Pakkohan tämä on nyt selvittää, mihin tämä rakkaustarina johtaa. Varsinkin kun oikea veli ja isä ovat kuolleita. Vai ovatko sittenkään?

Onni

Suunnitelmani tämän blogin suhteen ovat kyllä karahtaneet kiville ja pahasti. Toivoin, että minulla olisi aikaa ja mielenkiintoa purkaa elämääni tähän, ennen kun pidin niin hirveän paljon kirjoittamisesta. Mutta nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan mitään asiaa tänne. Raivoamiset on raivottu, elämä jatkuu...

...ja yllättävintä on ollut se, että olen havainnut olevani jotakuinkin onnellinen. Tyytyväinen elämääni, ensimmäistä kertaa aivan liian pitkään aikaan. Vuosi sitten muutimme Temen kanssa takaisin kotipaikkakunnallemme, josta pois muuttaessani kuusi vuotta sitten uhosin, etten koskaan palaisi. Ja yhtäkkiä kaikki kääntyykin täysi päälaelleen. Alunperin muutimme takaisin vuokra-asuntojen hintojen vuoksi. Tarkoitus oli, että etsimme töitä täältä käsin ja muutamme heti, kun toinen töitä saa. Sitten, yks-kaks, ensin minä saan töitä ja sen jälkeen Temekin. Minulla ensimmäinen työ päättyi ja sainkin ihmeen kaupalla toisen, josta en haluaisi millään lähteä pois!

Vuokrasimme pienen yksiön aivan tämän kyläpahasen keskustasta ja mahdollisesti muutamme isompaan ja edullisempaan asuntoon lähi kuukausina. Ja minä olen kerta kaikkisesti onnellinen. En tiedä johtuuko se tutusta, rakkaaksi tulleesta ympäristöstä, olenko itse saanut pääni sisällä jonkin asian kuntoon vai onko stressin ja rahahuolien pois lähtö onneni takana. Ei sen väliä, tämän en anna enää romahtaa.

Lisäksi tänään olen miettinyt paljon itseäni ihmisenä, työntekijänä, puolisona, ystävänä ja tyttärenä. Ehkä oli alunperinkin virhe muuttaa pois, olin menettää paljon, menetinkin pois muuttaessani paljon ja kaipaan menettämiäni asioita, mutta niille virheille en enää voi mitään. Mutta en menettänyt kaikkea.

Olen ollut hyvin kauan melko epävarma ja vainoharhainen läheisteni suhteen. Tämä on hirveän vaikea asia selittää... En niinkään mieti sitä, mitä he ajattelevat kodistani, vaatteistani tai mielipiteistäni vaan siitä minkälainen ystävänä olen heille. Pitävätkö he minusta oikeasti? Voinko luottaa heihin? Voiko joku oikeasti rakastaa minua? Nämäkin epämääräiset epäluulon hetket ovat jäämässä taka-alalle. Tänään ajattelin, että minulla on ympärilläni liuta upeita ihmisiä, joista jokaisen menettäminen olisi sata kertaa pahempaa kuin aiemmin menettämäni. Pitäisi ehkä joskus sanoa se heille ääneen. Onni suosii kusipäitä, tällä kertaa tätäkin yksilöä.