Jihuu!

Olen miettinyt tässä, että kuinkahan tämän blogin käy sitten, kun vaihdan työpaikkaa? Nykyisessä työssäni minullahan ei juurikaan muuta tekemsitä ole, kuin pörrätä facebookissa, surffailla nettisivuilla ja kirjoitella tänne. Yhden yhtäkään blogin tekstiä en ole kirjoittanut vapaa-ajallani kotona vaan kaikki sanat ovat lähtöisin loputtomasta tylsyydestäni töissä.

Toivottavasti saisin jonkinlaisen motivaatiopiikin tämän jatkamiseen vapaa-ajallakin. En niinkään sen takia, että muut saisivat lukea tätä vaan lähinnä siksi, että itselläni on ollut älyttömän hauskaa lukea parin viikon takaisia tekstejäni. Vaikka asiat ovatkin maailman raivostuttavimpia ja osa vakaviakin, en silti voi olla nauramatta.

Taidan tyytyä olemaan hiljaa, kun tämän enempää sanottavaa en kerta kaikkisesti keksi väkisinkään. Huomatkaa ihmiset, tänään on päivä jolloin meikäläistä ei vituta tippaakaan! Jihuu!

Rankka viikonloppu

Harvinaisen rankka viikonloppu takana.

Yleensä olen sunnuntaisin hiukkasen väsynyt oltuani kavereiden kanssa vähän juhlimassa. Mutta tämän kertainen väsymykseni ei johtunut edes viinasta, ja väsymykseni oli sata kertaa pahempaa kuin koskaan krapulassa.

Olin nimittäin lasten kanssa leirillä. Käsittämätöntä, miten uuvuttavaa se onkaan. Olen vetänyt monta monta leiriä enkä vieläkään käsitä sitä. Kotiin päästessäni olen kuin keitettyä spagettia. Jalat eivät kanna, silmät eivät pysy auki ja enkä ymmärrä puhetta. Kuulen jotain epämääräisiä ääniä, tuijotan suu auki minulle puhuvaa henkilöä, enkä ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Se tila on varmasti verrattavissa johonkin viiden promillen humalaan. Ero on vain siinä, että tuhlasin leirillä kallista ryyppäämisaikaani. Toki siellä minulla ei mennyt tippaakaan rahaa ja palkaksi en saanut kuin ruokaa. Hehe.

En oikeastaan tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan kyseisestä aiheesta. Varmasti minulla pari minuuttia aikaisemmin oli siihenkin jokin pointti. En vain kertakaikkisesti saa sitä enää mieleeni.

Nyt kun asiaa sitten kunnolla mietin, voisi olla, että pointtini oli se, että elämässäni on muutakin kuin vitutusta.

On älyttömän rankkaa pitää vuorokauden verran koko ajan iloinen ja reipas työilme päällä. Vielä kun yöllä ei saa kunnolla nukuttua, kun vanhan koulun puurakenteen natisevat ja rapisevat koko ajan. Patjalla lattialla pötköttäessä meikäläisellä menee selkä jökkiin ja kauhea veto käy koko ajan. Jossain vaiheessa alkaa mielikuvitus laukata ja alkaa kuulla ihan omiaan. Jossain vaiheessa olin varma, että yläkerrassa käveli joku vaikka siellä ei ketään ollutkaan. Mieli-ku-vitusta.

Minulla varmasti olisi muutakin asiaa kuin kirjoitella tämmöistä diipadaapaa. En vain ole vielä selviytynyt leiristä sen vertaa, että pääni toimisi.

Mutta milloinka tuo sitten olisi toiminut?

Älypuhelin.

Olen pikkuisen hämmentynyt edellisestä tekstistäni. Aikamoista lässytystä.

Puhelimeni rikkoutui viikonloppuna, tai oikeastaan näyttö vain halkesi. Tai nojoo, näyttö on helvetin palasina, voi sitä onneksi vielä käyttää. Ja nyt sitten olen vaivannut päätäni ihmettelemällä, miten arvokas ja pakollinen kapistus tuosta on tullut. Juu, en voi kipaista nopeasti kaupasta hakemassa maitopurkkia ilman puhelinta. Entä jos joku sen harvan kerran kaipaa mua? Tai Arman Alizad tai Andre Wickström lisää uuden, hauskan twiitin?

Älypuhelimien ja kosketusnäyttöjen tullessa myyntiin olin vahvasti sitä mieltä, että ne on ihan täysiä paskoja. Minulla on tietokone netissä käymistä varten. Liian helposti rikkoutuvia, yli kalliita kapistuksia, joissa on enemmän ominaisuuksia, kuin puhelimessa tarvitsee olla. Olin sitä mieltä, että en tarvitse puhelinta kuin soittamiseen ja tekstaamiseen.

Olin niiiiin väärässä.

No, sitten vanhasta "kunnon" puhelimestani tuli tönköjönkötin, se ei toiminut, en pystynyt soittamaan, en pystynyt katsomaan tekstiviestejä, en pystynyt tekstaamaan, se sammuili jne jne jne. Vikoja loputtomasti. Lopulta minun oli vain pakko hankkia uusi puhelin ja samalla silmäilin omaani ja äitini puhelinlaskuja, että olisi varmasti aihetta päivittää liittymätkin. Otin Samsungin S3:n.

Ja hitto, että olen koukussa.

Kuin ei riittäisi, että työkseni kulutan aikaani facebookissa, twitterissä ja erinäisillä muilla sivustoilla. Nyt voin tarkistaa facebookista kommentit ja uudet twiitit missä tahansa olenkin. Parasta koko vekottimessa on se, että voin vaikka Jyväskylän Sokoksen kassalle mennessäni tarkistaa, että onhan minulla varmasti rahaa ostaa haluamani tuote, ei tarvitse enää juosta automaatille. Etten vahingossakaan saisi hyötyliikuntaa, tiedä vaikka laihtuisin! Omg!

Ajatelkaapa, että yhtäkkiä teknologian kehitys menisi taakse päin sata vuotta. Ei olisi juuri autoja, ei tietokoneita tai puhelimia. Mitenköhän ihmiset pärjäisivät? Entä jos tieverkosto katoaisi? Pitäisi lähteä 30 asteen pakkasissa hiihtämään lähimpään kauppaan 10 tai 15 kilometrin päähän? Ei voi muuta sanoa, kuin että hyyiiii heeelvvettiii!

Nyt tuli joku nyyhkishetki. Wtf...?

Nyt aloin tuossa oikeasti miettimään sellaista asiaa, että minkähänlaisen kuvan annan itsestäni näiden tekstien perusteella henkilöille, jotka eivät minua tunne. Tai melkein vielä pelottavampi asia on, että minut tuntevat henkilöt alkavat luulemaan, että olen 24/7 kyrpä otsassa nenä kiinni facebookissa kotona, lukemassa ja kuulemassa kaikesta, mikä vaan voi laittaa pieneen ihmisen pikkuisen vitutuksen päälle.

Eihän se asia oikeasti niin mene.

Vaikka joka lauseeni alkaa, päättyy ja jatkuu sanalla "vittu" tai "saatana", olen oikeasti ihan onnellinen persoona. Minulla on vain hyvin paljon heikkoja hetkiä, joita sitten olen purkanut tänne. En kehu itseäni mukavaksi, sen voinee jokainen määrittää oman mielipiteensä mukaan. Kaikki eivät vaan voi pitää kaikista. Mutta onnellinen minä olen.

Mitä voisin enempää pyytää, jotta voisin olla muka jotenkin onnellisempi? Rahaa ja maallista omaisuutta. Jooo, en voi kieltää, oishan se tosi kivaa. Mutta minulla on oma pieni pesä mieheni ja kitisevän kattini kanssa. Minulla on kaapissa ruokaa ja minulla on jonkinlaisia harrastuksia. Tällä hetkellä minulla on töitä, olen suorittanut kaksi ammattitutkintoa ja olen suunnannut katseeni ammattikorkeatutkintoon. Rahaa saattaa joskus olla sen verran yli, että voin ostaa kokoelmiini uuden Muumi -mukin.

Ihminen on onnellinen pienistä asioista. Tyttö ilahtuu, jos poika käy nappaamassa naapurin mummon kukkapenkistä tulppaanin. Poika ilahtuu, jos tyttö potkaisee hänet joskus kämpästä ulos ja komentaa tekemään kavereidensa kanssa jotain, aina ei tarvitse leikkiä "kotista". Äitini on hokee aina suurempien epidemioiden ja katastrofien aikana, että kyllä ihmisen pitäisi pystyä olemaan onnellisempi pienemmistä asioistakin ja olemaan kiitollinen terveydestään ja vakaasta taloudellisesta tilanteesta. Olla onnellinen siitä, että on koti, perhe ja ystäviä. Siitä, että voi rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt meni teksti kyllä sellaiseksi, etten tunnista enää itseäni sen kirjoittajaksi. Maailman parannus paasaaminen kääntyikin siihen, että käsken ihmisten ajattelemaan, että asiat voisi olla pahemminkin.

Höh.

Maailmanparantaja-Heta

Okei,

meinasin paasata tänne maailman uutisista, mutta koska teen tätä itseäni varten, jouduin toteamaan etten todellakaan halua lukea muutamien kuukausien päästä, kuinka Hetaa on 22. huhtikuuta vituttanut Justin Bieber, Robin ja Iltasanomien ohjeet vanhemmuuteen ja lasten kasvatukseen. Ihanko totta vanhemmuuttakin on opetettava iltapäivälehdissä, että suomalaiset nuoret päätyvät tasapainoisina yksilöinä työelämään eikä sossun luukulle ja kodin pimeimpään nurkkaan tietokoneen kanssa syrjäytymään todellisesta maailmasta?

Okei, lasten kasvatuksesta voisin paasata. Tokihan en itse ole äiti enkä sellaiseksi välttämättä meinaa tulla koskaan, mutta koska olen periaatteessa kasvattamisen ammattilainen, katson velvollisuudekseni olla paasaamassa, miten maailma on paska paikka lapsille, joita ei riittävästi suojella esimerkiksi medialta ja koulukiusaukselta. 

Koulukiusauksesta puheen ollen, opettajat tarvitsevat lisäresursseja oppilaidensa hallintaan. En tiedä olisivatko nämä resurssit rauhoittavia pillereitä vai kouluissa vahtivia turvamiehiä tai poliiseja, mutta jotain pitäisi tehdä, ja PIAN. Tokihan voi olla, että opettajille ei anneta riittävää koulutusta toimia nuorten kanssa. En tiedä, en ole opettaja niin en voi kommentoida. Mutta minusta on ainakin tuntunut siltä, ettei heillä ole teinien kanssa toimimisesta riittävää osaamista.

Taas tämä meni ihan paasaamiseksi. Mikä minua vaivaa? Facebookiini oli joku linkittänyt nimien selityksiä. Hetat ovat kuulemma aktisteja, jos ei eläin, niin sitten jotain muita, joilla on pakko olla joku maailman parannus -projekti meneillään. Mies nauroi minulle katketakseen, kun kuulemma piti niin hyvin paikkansa. En oikeen ymmärtänyt mitä se sillä tarkoitti... Tai en ainakaan tunnusta...

Tokihan olisi kiva muutaman kuukauden päästä lukea tätä ja huomata, että ahaa! Heta on ollut tuona ja tuona päivänä hyvällä tuulella, minua olekaan vituttanut KOVINKAAN pahasti, mikään KOVINKAAN tärkeä asia!

Oikeastihan olen ihan iloinen ja onnellinen persoona. Nauran ja vitsailen paljon. Yleensä ivallisesti tai sarkastisesti, mutta silti! 

HAHAHAHAHAHA. Hä?

Nyt yritän tosissani olla hauska.

Tai jopa viihdyttävä.

Anoppini humalatilan voi mitata yhdellä keinolla. Kun hän osaa sulkea suunsa ja katsoa minua hetken, katson häntä naama täysin peruslukemilla suoraan silmiin ja sanon: "Batman meni nakkikioskille ostamaan tulitikkuja."
Jos anoppini vain hiukan hihittää tälle, hän ei ole vielä humalassa, oikeastaan laisinkaan. Jos hän taas repeää nauramaan eikä voi lopettaa promilleja on vähintäänkin 1,5. Välimuotoja ei ole.

Onnistuinko?

No perkele.

Suomalaisuus

Äsken tuossa kaikille kitisin, ettei ole mitään tekemistä eikä tännekään ole mitään asiaa.

Saatana, ainahan minulla on asiaa. Tänään vituttaa tämä suomalaisuus!

Joskus ajattelin, että me suomalaiset määritämme itse itsemme vaisuiksi, sisäänpäin kääntyneiksi junteiksi ja saamme äänihuulet auki vasta, kun veressä on viiden promillen verran alkoholia ja karaokemikki kourassa. Ja jos kerran itse uskomme olevamme jotain, alamme käyttäytyä uskomuksemme mukaisesti.

Ja ei muuten pidä paikkansa!

Jotkut suomalaiset (kuten minä) ovat jostain syystä saaneet jonkinasteisen aivovamman, että saavat suunsa auki tai ongelma lähinnä on, ettei se pysy kiinni. Jos en puhu tai laula, nii minä huudan tai syön. Joskus saatan nauraakin. Ja kovaa.

Mutta, asiakaspalvelutyössä olevana uskoni suomalaisten sosiaalisuuteen alkaa pikkuhiljaa romahtaa. Osa on meitä aivovammaisia, joiden kanssa voisi höpöttää vaikka koko loppu päivän, ilman pienintäkään hiljaista hetkeä. Mutta sitten osa, voi Aaaaargh! Jos saavat sen verran suutaan auki, että tervehtivät, niin on jo ihme! Ja vaikka kuinka läpätät ja läpätät niin vastaukseksi saa maksimissaan närkästyneen murahduksen.

Joskus tekisi mieli kysyä, että onko minun naamassani jotain vikana vai mikä se pistää noin vituttamaan.

Voisi joskus ihmisen sisään tullessa mennä piiloon ja hypätä suoraan asiakkaan silmille kovaa hyräillen batmanin tunnaria. Saisi edes jotain eloa aikaiseksi, hitto soikoon.

Jokaisen juntin sisällä pitäisi asua pieni kälättäjä, antakaa sen tulla ulos!

Asiaa telkkarista, osa 4

Nyt päästäänkin minua eniten ärsyttävään aiheeseen: tämän päivän lastenohjelmiin. Onko ne ihan totta suunnattu lapsille? Taistelua, kuolemaa ja verta? Poikaystäviä, isoja tissejä, leveitä lantioita ja irvokkaita vaatteita? Kröhöm...?

Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi valmistuessani tein opinnäytetyön median vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Aihe oli melkoisen karu ja hurjan laaja. Olisin voinut kaventaa ja ottaa median vaikutukset seksuaalisuuteen tai minäkäsitykseen. Tietoa löytyi, todella paljon. Mielipiteistäni ja ajatuksistani olisi varmasti saanut romaanin.

Huvittavin artikkeli oli kuitenkin muistaakseni Keskisuomalaisen julkaisema, jossa pohdittiin Bratzien, Muumien ja Puuha-Peten vaikutuksia lapsiin. Olen artikkelin kanssa samaa mieltä Bratzeistä, se on käsittämättömän hävytön ja minusta antaa oikeasti lapsille huonoja vaikutteita ja vääriä käsityksiä siitä, mikä todella naisessa on kaunista ja mihin tässä elämässä kannattaa pyrkiä.

Artikkeli kuitenkin jatkui Muumeilla ja Puuha-Petellä. Niistä kertovat kohdat luin tyrmistyneenä, koska sen mukaan on syytä epäillä, että kyseiset lastenohjelmat antavat lapsille väärän käsityksen miehen ja naisen rooleista. Muumeissa Mammahan tekee ruuan, siivoaa ja hoitaa kodin sillä aikaa, kun Pappa ottaa riippukeinussa torkkuja tai kirjoittaa muistelmiaan. Puuha-Petessä taas Annihan periaatteessa pyörii kotona hengailemassa, sillä aikaa Pete rakentaa päivässä talon tai muuta vastaavaa.

Lapsena näitä kahta tuijottaneena, minusta ei ole tullut yhtään sen kummallisempi työntekijä tai kodin ylläpitäjä. Minä siivoan, teen ruokaa ja hoidan asioita, siinä missä miehenikin. Ja jos nuo olisivat suurimmat huolenaiheemme, niin kaikkihan olisi aika hyvin, vai mitä? Mistään sellaisesta ei tarvitsisi huolehtia, että liian pieni lapsi saa huonoja vaikutteita väkivaltaisista tv-ohjelmista tai konsolipeleistä. Tai että samaisen lapsen käsitys seksuaalisuudesta, rakkaudesta ja kauneudesta vääristyy.

Mielestäni Keskisuomalaiseen yllämainitsemani artikkelin kirjoittanut toimittaja teki kärpäsestä härkäsen. On niin paljon suurempia huolenaiheita, mitä maailmamme tulevaisuus: lapset kuulevat, näkevät ja oppivat ollessaan tekemisissä median parissa.

Minun olisi varmaan hyvä avata vanha opinnäytetyöni, lukea ja kerrata niitä tunteita, joita koin sitä kirjoittaessani. Tässä maailmassa on niin paljon pahoja ja kamalia asioita, joita en tahtoisi ainakaan oman kummityttöni silmiin tai korviin liian varhaisessa vaiheessa. Lapset kyllä ehtivät.

Vanhemmat, seuratkaa ja olkaa tarkkoja, mitä asioita lapsenne joutuu päivässä käsittelemään. Älkää antako katsoa edes Salkkareita. Vaikka meistä siellä käsiteltävät asiat tuntuvat arkisilta, ne voivat todella järkyttää lasta. Ei lapsen tarvitse tietää seksistä, insestistä, väkivallasta, huumausaineista tai parisuhdeongelmista yhtään mitään.

Täysin emme voi lapsia suojella kaikelta. On lapsen oikeus olla lapsi mahdollisimman kauan, ei sotketa heihin maailman ja aikuisten ongelmia.

Perkele.

Oon tässä ihmetellyt sellaista asiaa, että aloittaessani blogin, kuvittelin kirjoittelevani tänne millon mitäkin sekopäisiä ajatuksiani, toivoin osaavani olla hauska tai edes vähän viihdyttävä. Mutta mitä tänne todellisuudessa olen julkaissut? Sen mikä tässä maailmassa ihmistä vaan voi vituttaa, mm. KAIKKI !

En loppujen lopuksi tiedä, mitä kuvittelin tänne kirjoittavani. Todellisuus on kuitenkin se, että kavereille paasaan aina, mikä liikenteessä tai kaupassa, tai oikeastaan missä tahansa pistää vituttamaan. Osaisinko siis kirjoittaakaan mistään muusta?

Järkytyksekseni olen joutunut huomaamaan, että tätä oikeasti lukee joku! Enkä ole edes lähimille ystävilleni saanut sanotuksi tästä. Höh.

Ehkä olisi aika tehdä itselle jotain. Etsiä jonkinlainen positiivinen elämän asenne, täytynee opetella olemaan mukava ja unohtaa vittu -sanan käyttö kokonaan. Sana "perkele" kuullostaakin jo paljon hauskemmalta.

Ai ei vai?

Asiaa telkkarista, osa 3

Töllön ohjelmistoon on ilmestynyt ihan älytön kirjo täysin idioottimaisia dokumentti- ja ajankohtaisohjelmia. Suurimman osan esitysaika on minusta melkoisen käsittämätön. Eikö laittomista viinatrokareista ja huumekaupasta kuuluisi esittää silloin, kun lapset eivät varmasti ole niitä katsomassa?

Ajankohtaisista asioista, niin hyvistä asioista kuin huonoistakin tulee esittää dokumentteja, jotta ihmiset tietävät. On tiedotettava ongelmista, jotka voivat kostautua esimerkiksi veronmaksajille tai tietyn alueenasukkaille. On keskusteltava tämän maailman menosta, jotta se voi oppia ja kehittyä eteenpäin. Kaikkea ei tarvitse esittää vakavasti, meidän jokaisen päivään mahtuu aina huumoria, vaikka puhuttaisiinkin vakavista asioista.

Mutta se, millä ylläpuolella tekstillä tähtään, tahdon osoittaa, että on olemassa tärkeitä asioita, joita telvisiosta voisi tulla. Ja sitten on niitä täysin älyttömiä, turhia ja typeriä asioita, joita sieltä tärkeiden sijasta tulee.

Haloo, mikä tää Maailmanlopun odottajat on?! Järjettömiä maanalaisia käytäviä varustettuna vuosien ruokavarastoilla ja tolkuttomalla määrällä aseita! Jos maailmanloppu todella joskus tulee, nii sitäkö tosiaan pidättelee muutama metri maata ja kerros metallia? Jos asteroidi tai joku muu Venäjän kokoinen kivi tipahtaa avaruudesta Jenkkeihin, niin niillä haulikoilla ja pistooleillako sitten tuhotaan sen kyydissä tulleet avaruusolennot? Vai mikä vielä parempaa, ammutaan se kivi tohjoksi, jotta maailma voisi pelastua!

HAH!

Onhan näitä älyttömiä. Mutta eikö todella voisi olla jotain tärkeämpää? Miksei vaikka Lastenklinikoiden Kummit Ry tuota dokumenttia pienistä selvityjistä, joiden elämän vuoksi me suomalaiset lahjoitamme tuhansia euroja vuosittain? Miksemme saisi nähdä niitä pieniä onnellisia kasvoja, joita olemme auttaneet taistelemaan? Tärkeiden dokumenttien aiheita riittää, niitä on maailma täynnä! Mutta minusta älyttömät salaliittoteoriat yms. voitaisiin jättää öisempään esitysaikaan ja jättää pois kaikki älyttömät chatit ja ostos-tv:t. 

Jätän vielä kirjoitettavaksi tämän päivän lastenohjelmista. Siitä vasta sanomista löytyy!

Asiaa telkkarista, osa 2

Tässä osassa kerron suurta mielipahaa tuottaneista mainoksista, joita toivoisin, etten itse olisi koskaan nähnytkään ja toivon, ettei kukaan lapsi tule niitä näkemään. Toki tämä toive taitaa tulla liian myöhään.

Minä en nimittäin halua olla se, joka selittää 3 -vuotiaalle kummitytölleni, mikä peräpukama on.

Haluaisin esittää muutaman napakan kysymyksen niille ihmisille, jotka ovat olleet suunnittelemassa ja toteuttamassa hiivatulehdus- ja peräpukamalääkkeiden mainoksia.

Haloo, ihmisellä on kädet, kuka menee hinkuttamaan persettään tien laitaan puuta vasten!?

Ajatelkaapa jo sitä naista, joka perse pystyssä, nautinnollinen ilme kasvoillaan hinkuttaa takamustaan vasten puuta. Kuvitelkaapa, kuinka hänen on varmaan mielettömän ihanaa mennä kauppaan, kun joku vanha rouva äkkää hänen näyttävän tutulta ja joka varmasti kailottaa suureen ääneen nähneensä tämän varmasti telkkarissa. Sanopa siinä sitten, että "juu, olin siinä peräpukamavoide mainoksessa..."

Ajatelkaa sen naisen lapsia! Kaverit varmasti keksivät kaikkea hassua juttua jostain puihin suuntautuneesta seksuaalisuudesta. Itse ainakin kuolisin, ennemmin kuin kuvittelisin oman äitini siihen persettään hinkkaamaan.

HIIVATTI on myöskin äärimmäisen typerä sana, joka on valitettavasti tarttunut sanavarastooni, lähtemättömästi. Hiivatulehdus on myöskin asia, mitä en halua kummitytölleni selittää.

Jos jollain ihmisellä on jompaa kumpaa vaivaa, hän varmasti osaa hakeutua lääkärin hoitoon tai apteekkiin kyselemään ammatti-ihmisiltä apua vaivaansa.

Kummityttöni tosiaan täytti vähän aika sitten 3 vuotta. Muutama kuukausi takaperin, kuulin hänen toteavan: "kaalimato.com". Ajatelkaapa miltä se tuntui.

Mainoksista voisin jatkaa yhtä sun toista, mutta taidan jättää tämän tällä kertaa tähän. Ikään kuin melko lyhyeksi ja ytimekkääksi esimerkiksi siitä, että telvisiossa pitäisi olla jonkinlainen automaattinen sensuuri silloin, kun sen lähistöllä on lapsi.

Asiaa telkkarista, osa 1

Yksi asia, mikä tässä maailmassa pistää pientä ihmistä harmittamaan on tuo älytön kapistus nimeltä telvisio.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Tai jos ei paremmin, niin ainakin huomattavasti yksinkertaisempaa, helpompaa. Ensimmäisistä telkkareista ei voitu tuijottaa, kun sitä yhtä ja ainokaista kanavaa. Ei ääniä, ei värejä. Silloin ihmiset osasivat sitten näytellä! Pantomiimi oli hitti. No sitten tuli toinen kanava. Jossain välissä ääni. Ja sitten värit. Myöhemmin kolmas ja neljäs kanava. Ohjelmaa riitti aamusta iltaan. Olihan sillonkin ostos-tv, mutta ei sitä sentään joka kanavalta tullut. Päivästä toiseen katsoin mummon ja papan kanssa ensin Bonanzaa, Avara luontoa ja papan illan kohokohta oli, mikäs muukaan kuin Kauniit ja Rohkeat. Lasten ohjelmatkin oli suunnattu lapsille, ei ollut Transformersia tai muita kammotuksia. Me katsottiin Pikku Kakkosta ja Muumeja!

Telvisiot kehittyy, teknologia kehittyy ja mikä parasta, tv-ohjelmien tarjonta vajoaa yhä vain alemmas ja alemmas, vaikka tämän päivän resursseilla olisi mahdollista tehdä vaikka minkälaista kuvasarjaa. Tv-kanavien määrä on moninkertaistunut, jo pelkästään kun ajatellaan nykyään ilmaiseksi katsottavia. Siihen lisätään vielä maksukanavat. Mutta ei.

Meillä on Iron Chef (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia) ,
Top Chef (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia),
Master Chef (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia),
Junior Master Chef (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia)
ja Hell's Kitchen.
 On Neljän tähden illallinen (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia)
ja Arvostele mun illallinen (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Iso-Britannia, USA, Australia), taitaa vastaavasta formaatista olla kaikkiaan kolme tai jopa neljäkin versiota, siis mitä meillä täällä Suomessa näyttävät. Sitten löytyy vielä Sikke Sumari, Jyrki Sukula ja Sokkokokki. Jamie Oliveria ei saa unohtaa mainita, siltäkin parhaillaan pyörii kaksi tai kolme ohjelmaa yhtä aikaa. Ja ne kaikki helkkarin 100 ja seittemän muuta ruokaohjelmaa.

Siis toki, pidän ruuasta. Mutta teen sen itse, syön suullani, en silmilläni. Jos uusia reseptejä haluan, niitä on netti pullollaan. Ajatelkaapa itse olevanne eläkkeellä, ehkä jopa niin huonossa kunnossa, ettette itse pysty edes leipää voitelemaan. Ainut aktiviteetti koko päivän aikana voi olla tv-kanavilla surffaileminen. Ja sitten pitäisi tuijottaa joko ruokaohjelmia tai ostos-tv:tä! Neljän tähden illallistakin välillä näyttävät tunti tolkulla!

Tästä päästäänkin rikossarjoihin: C.S.I, C.S.I. Miami, C.S.I. New York, Criminal Minds, Ilman johtolankaa, NCIS Rikostutkijat, NCIS Los Angeles, Jälkiä jättämättä, Kova laki, Mentalist, Matlock, Näkijä, Paljastavat valheet, Poliiskoira Rex, Ratkaisija, Todistettavasti syyllinen, Wallander jne jne jne.

Voin sanoa, että katsoin rikossarjoja mielelläni. Yritän unohtaa ajatuksen, että mahdollisesti sarjojen tekijät saavat melko suorasti juonet tosielämästä. Olen seurannut enemmän tai vähemmän jokaista yllä mainitsemaani ohjelmaa, osittain minua harmittaa myöhäinen esitysajan kohta, toisaalta ymmärrän, miksi se on useimmiten on välttämätöntä. Se miksi otin nämä ohjelmat esiin on se, että jokin aika sitten katselin iltamyöhään telvisiota. Criminal Mindsia tuli kahdelta kanavalta yhtä aikaa. Sama tuotanto kausi, eri jakso.

Älytöntä, eikö?

Tämä maailma tarvitsee mielikuvitusta.

Suomi kopioi kaikki ohjelmat ulkomailta ja niinpä lopputulos on kokki- ja ruokaohjelmien kaltainen. Typeriä dokumentteja ja ajankohtaisohjelmia on myös loputtomasti. Ja minusta jotkin tuotteet ja asiat vain ovat sellaisia, joita ei telvisiossa pitäisi mainostaa. Mutta ne taitavat ollakin sitten toinen tarina.

Pitää olla pikkusen Pläski.

Olen taas viikonlopun ajan miettinyt syntejä syviä. Ja minua joskus ärsyttää lähipiirini suhtautuminen siihen, että olen hienosti sanottuna pikkuisen ylipainoinen.

Ja paskat, puhutaan niin ku se asia on, Läski!

Eihän tämä hienoa ole. Normaalipainoiset (tai normaalipainoisemmat) pyörivät vaatekaupassa ja voivat ostaa juuri haluamansa tuotteen ja voivat olla varmoja, että kokoja löytyy. Minulle se ei niin helppoa ole. Toki olen ilokseni havainnut, että yhä useampi vaatevalmistaja on lisännyt tuotteisiinsa isojen tyttöjen malliston. Mallistot ovat myöskin kehittyneet, niitä voi nykyään jopa kutsua muodikkaiksi. Ennen ostosreissut olivat todella tuskaisia, tyylikkäitä vaatteita oli todella vaikea löytää minun kokoiselleni. Jossain vaiheessa esimerkiksi pillifarkkujen ostosta ei tullut mitään, niitä ei yksinkertaisesti ollut. Mutta viime shoppailureissulla tarttuivat minulla sellaisetkin matkaan.

Mutta ystävieni ja tuttavieni puhuessa ylipainoisuudesta, kuulen monesti "ei nyt millään pahalla..." tai "anteeksi nyt kun sanoin näin, mutta..." PERKELE!!!!

Vuosien jälkeen, alan olla melkoisen sinut tämän kanssa. En pidä tästä, haluaisin totta kai olla laiha tai ainakin edes laihempi. Mutta minä olen mikä olen, mitä sitä muut pahoittelemaan? En näe mitään syytä, miksi ystävieni pitäisi pahoitella sitä, minkä olen itsestäni tehnyt. Minä voisin tehdä asialle jotain, voisin aloittaa liikuntaharrastuksen ja syödä terveellisesti. Mutta en edelleenkään näe syytä sille, miksi muiden tätä pitäisi pahoitella, itsepä olen tyhmä, laiska ja saamaton, kun en tykkää käydä punttisalilla enkä lähteä lenkille. Tai saattaisinpa tykätä, mutta kun en vaan saa aikaisiksi. Ruokavalion muutos olisi joka tapauksessa ensimmäinen, joka minun laihtuakseni tulisi tehdä.

Joten ystäväni, tuttavani, puhu minulle kuin ihmiselle, tiedän hyvin perseeni leveyden, mutta korvani kestävät kyllä kuulla totuuden ja esimerkiksi sellaiset sanat kuin "läski", "lihava", "iso perse", "hirveä kaksoisleuka" yms ovat täysin sallittuja seurassani, niiden käyttöä ei missään nimessä pidä eikä saa pahoitella.

Mutta eniten minua lihavuudessa yleisesti ärsyttää se, että hyvin harvat ylipainoiset ihmiset osaavat pukeutua. En nyt sano olevani mikään muotiguru, tiedän muodista aivan uskomattoman vähän. Enkä sano, että itse näyttäisin jokaisessa vaatekappaleessani hyvälle. Mutta yleensä lihavilla, ennen kaikkea naisilla on kaksi pukeutumisvirhettä. Joko he käyttävät liian pieniä tai liian isoja vaatteita.

Esimerkiksi, isoilla ihmisillä on iso perse ja isot, paksut, läskit reidet. Sellaisten reisien ja perseen kanssa EI VOI käyttää mikroshortseja! Palautetta saa antaa, mutta minä olen sitä mieltä, että kukaan ei pidä viehättävänä lahkeista roikkuvaa persettä. Minusta minihameet menevät ihan samaan kastiin, niitä ei saisi edes läskeille myydä, elleivät lupaa kautta kiven ja kannon käyttää AINA legginssejä tai sukkahousuja hameen alla. Ja mörökölli vie, jos eivät käytä! Auta armias!

Ylipainoisuus on minusta muutenkin sellainen asia, että jollet sinä itse ole valmis tekemään sen eteen mitään, on melkoisen turha valittaa. Isokin nainen voi olla kaunis nainen, hyväky itsesi tai ala elää siten, että pystyt hyväksymään. Toki tiedän, että on sairauksia, jotka haittaavat laihduttamista, siitä en sano mitään. Mutta ihminen, sinä joka olet huomannut olevasi melkoisen iso, pidä turpa kiinni tai tee sen eteen jotain!

Laiska.

Enpä hetkeen ole saanut aikaiseksi kirjoiteltua. Minulla on aina olevinaan niin helvetillinen kiire, etten muka ehdi. Vaikka tosiasia on, että minulla ei muuta olekaan kuin aikaa. En vaan saa aikaiseksi, että käyttäisin sitä tehokkaasti.

Arkipäiväni ovat melkoisen tylsiä, eikä niissä ole mitään mainittavaa sisältöä. Herään aamuisin, odottaakseni, että yöllä töissä ollut mieheni herää. Odotellessani saatan käydä kaupassa ja alkaa valmistaa ruokaa. Jos ruokaa on jo, istun yleensä koneella tai saatan jopa alkaa hulvattomaksi ja kaivaa sohvalle kaverikseni hyvän kirjan tai historia-lehden.

Mieheni, Temen herättyä odottelen, että hän juo aamukahvit ja toisinaan saatamme käydä hoitamassa asioita tai muuten vaan katsomassa, mitä tämä suuren cityn keskustaan kuuluu. Toisinaan hän jättää kotona aamukahvit väliin, juodakseen ne Huttulassa, tuossa ah, niin ihanassa vapaa-aikakeskuksessamme. Jos emme ole siellä kahvilla, niin sitten lauantaisin ympäri kännissä.

Loppupäivä meneekin odottaessa, että lähden töihin. Syön, meikkaan ja olen koneella. Riehakkaimpina päivinä saatamme ottaa erän tai pari Scrabblea. Sitten jo lähdenkin töihin.

Töissä jollain tapaa viihdyn, vaikka valitankin sinne lähtemisestä joka ikinen kerta. Saan olla melkoisen rauhassa, asiakkaita on hyvin harvoin ruuhkaksi asti. Jos allas ei ole tyhjä, siellä on maksimissaan 3-4 eläkeläistä vesijuoksemassa. Tämä on tavallaan minulle omaa aikaa, jonka aikana olen vastuussa työtehtävistäni. Voin lukea, surfata netissä ja keskustella kavereiden kanssa. Täällä käyvät asiakkaat eivät suinkaan häiritse vaan tuovat sisältöä työpäivääni, saatan kuulla hauskoista sattumuksista tai kylän kuumimmat juorut. Minusta on mukavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, olen seurallinen enkä kuuna päivänä eläissäni voisi tehdä pelkkää toimistotyötä, tapaamatta ihmisiä. 

Töissä odotan aina pois pääsyä. Sieltä pois päästyäni ajelen kotiin odottamaan, että Temen on aika mennä nukkumaan, jaksaakseen taas jakaa aamuyöllä lehtiä. 

Ja jälleen kierros alkaa alusta.

Päiväni ovat juuri niin tylsiä, kuin miltä ne kuullostavatkin, aika heräämisen ja töihin lähdön kanssa on loppujen lopuksi melkoisen pieni, ei siinä ajassa ehdi juuri mitään tehdä. Haluaisin panostaa ruuanlaittoon, mutta jos miehen toiveet ovat aina makaronimössö tai uunimakkara, panostamista ei paljon ole. Täytynee ruveta tekemään itse leipää tai muuta pientä suolaista naposteltavaa. Turhauttaa hirveästi, olisi paljon muitakin asioita, joita pitäisi tehdä ja hoitaa, mutten en vaan saa aikaisiksi.

Pitäisi varmaan ottaa joku missio, reipas kesäksi 2013...?