Harvinaisen rankka viikonloppu takana.
Yleensä olen sunnuntaisin hiukkasen väsynyt oltuani kavereiden kanssa vähän juhlimassa. Mutta tämän kertainen väsymykseni ei johtunut edes viinasta, ja väsymykseni oli sata kertaa pahempaa kuin koskaan krapulassa.
Olin nimittäin lasten kanssa leirillä. Käsittämätöntä, miten uuvuttavaa se onkaan. Olen vetänyt monta monta leiriä enkä vieläkään käsitä sitä. Kotiin päästessäni olen kuin keitettyä spagettia. Jalat eivät kanna, silmät eivät pysy auki ja enkä ymmärrä puhetta. Kuulen jotain epämääräisiä ääniä, tuijotan suu auki minulle puhuvaa henkilöä, enkä ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Se tila on varmasti verrattavissa johonkin viiden promillen humalaan. Ero on vain siinä, että tuhlasin leirillä kallista ryyppäämisaikaani. Toki siellä minulla ei mennyt tippaakaan rahaa ja palkaksi en saanut kuin ruokaa. Hehe.
En oikeastaan tiedä, miksi lähdin kirjoittamaan kyseisestä aiheesta. Varmasti minulla pari minuuttia aikaisemmin oli siihenkin jokin pointti. En vain kertakaikkisesti saa sitä enää mieleeni.
Nyt kun asiaa sitten kunnolla mietin, voisi olla, että pointtini oli se, että elämässäni on muutakin kuin vitutusta.
On älyttömän rankkaa pitää vuorokauden verran koko ajan iloinen ja reipas työilme päällä. Vielä kun yöllä ei saa kunnolla nukuttua, kun vanhan koulun puurakenteen natisevat ja rapisevat koko ajan. Patjalla lattialla pötköttäessä meikäläisellä menee selkä jökkiin ja kauhea veto käy koko ajan. Jossain vaiheessa alkaa mielikuvitus laukata ja alkaa kuulla ihan omiaan. Jossain vaiheessa olin varma, että yläkerrassa käveli joku vaikka siellä ei ketään ollutkaan. Mieli-ku-vitusta.
Minulla varmasti olisi muutakin asiaa kuin kirjoitella tämmöistä diipadaapaa. En vain ole vielä selviytynyt leiristä sen vertaa, että pääni toimisi.
Mutta milloinka tuo sitten olisi toiminut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti