"Hortonoomi"

Tässäpä ollaan oltu hiukan kiireisiä.

Lupaava urani alku uimahallin uinninvalvojana on ohitse ja olen alkanut tekemään siirtymistä ABC:n leiviin. Koulutuksia on riittänyt, niitä riittää vielä ja tuntuu, että opittavaa on loputtomasti, niin kuin todennäköisesti onkin, mutta tekeminen ei lopu ja se on ainoastaan hyvä asia. Odotan innolla, että pääsen kunnolla töihin. Ja heti, kun hampurilaisten paisto sujuu, voin opetella jonkin toisen homman! Paljon monipuolisempaa työpaikkaa tuskin enää onkaan!

Olenhan toki ehtinyt tekemään tässä muutakin, kuin istuskelemaan koulutuksissa. Hurahdin ja pahasti.

Nimittäin, viime lauantaina avasin sanaisan arkkuni ja ilmoitin äidille haluavani takapihalleni kasvamaan ruohosipulia, persiljaa ja basilikaa. Voi, miksi!?

Äitinihän innostui kovasti, hirviöteinipoikatytöstä on alkanut kuoriutumaan aikuinen ja vieläpä nainen. Ajatelkaa, nytkin on kesämekko päällä, sävyltään pirteää mustaa.

Joka tapauksessa, äitini innostui niin, että raahasi minut heti siltä istumalta torille etsiskelemään haluamani kasvit. Yritti tuputtaa kukkia ja tomaatteja. En tiedä, mikä minuun meni, kun suostuin ottamaan amppelimansikan. Äitinihän koko lystin maksoi, vaikka kovasti varoittelin säälittävistä viherpeukalon taidoistani.

Uskokaa tai älkää, varoitukset olivat aiheellisia. Erittäin aiheellisia. Ei nimittäin amppelimansikan osto ehtinyt vanhentua kuin viisi kokonaista päivää, niin johan minä toivoton hortonomi soitan äidille, että olenkohan mahdollisesti kastellut liikaa vai liian vähän amppelimansikkaa, kun on kovasti nuukahtanut. Äiti käski kokeilla sormella. Miksei se heti tullut mieleeni!? Ilmoitin kokeilemisen olevan melko turhaa, koska sillä olin vastikään kipannut kasvin juureen monta desiä vettä.

Suureksi hämmästyksekseni, kasvi alkoi kuin alkoikin virkoamaan. Nyt olen sitten sitä mieltä, että olisin mahtava hortonomi, mutten ole vielä päässyt puhkeamaan kukkaan. Tai sitten hortonomi asuu hyvin syvällä sisälläni, eikä koskaan tulekaan ulos.

Voisin melkein ruveta hurjaksi ja ostaa viikonloppuna terasille vieläpä jonkin kukan. Äitillä olisi isoja ruukkuja kotona vaikka millä mitalla.

Tai, ehkei sittenkään?

Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 3

Kahdeksan vuoden ajalta tarinoita Iitusta on kertynyt melkoisesti.

Siitä siis jatketaan. Pennusta pitäen Iitu on ollut melkoisen säälittävä, sydäntä särkevän suloinen arka rääpäle. Ja se on jännä, kun jokin on olevinaan niin pieni ja suloinen, että sitä ei muka voisi komentaa.

Joskus olen kuullut nuista koirankoulutus-tv-ohjelmista, että ihmisen pitäisi olla pomo eikä koiran. Kun katsoo esimerkiksi isäni ja Iitun välistä suhdetta, Iitu sanelee kaapin paikan. Jos isäni vie Iitua lenkille, Iitu päättää mihin päin mennään. Jos ei tahti ja suunta miellytä, hän jää paikalleen makaamaan. Jos taas häntä ei huvita lenkkeily (tai niin isäni väittää), jää se taas paikalleen makaamaan.  Kun isäni laittaa Iitulle hihnan, Iitu läppäsee tassunsa hihnan päälle eikä liikkumaan päästä vieläkään. Äitilläni on vähän tomerampi suhde, itselläni taas ei sen kanssa ole pienintäkään ongelmaa. Kyllähän Iitu välillä kovasti kokeilee rajojaan kanssani, mutta aina se on häntä heiluen tullut kun kunnolla komennan.

Jostain syystä Iitu on aina hakeutunut nukkumaan aina jonkin alle. Pienenä se nukkui aina vanhempieni sängyn alla. Iitun tullessa meille, oli talomme remontti vielä hiukan kesken ja vanhempieni sänky oli silloin olohuoneessa. Kun uni alkoi tulla, se ryömi aina seinän viereen, sängyn alle. Ja voi sitä kiukkua, kun se kasvoi eikä enää mahtunutkaan sängyn alle. Jokusen kerran se jäi sinne jumiinkin, raasu.

On myöskin erittäin käsittämätöntä, miten pienen pennun pieru voi jumalauta haista! Kerran pötköttelimme isäni kanssa vanhempieni sängyllä olohuoneessa katsomassa telkkari, kun Iitu oli jälleen kerran mönkinyt sängyn alle unille. Yhtäkkiä isäni pomppasi ylös, vedet silmissään, todeten, että ei täällä voi olla! Vähän aikaa ihmeteltyäni juoksin vedet silmistä valuen ja kurkkuani kakoen ulos. HIRVEÄ!

Sitten kun Iitu ei enää sängyn alle mahtunut, se alkoi ottamaan unensa eteisen naulakon alla, josta roikkuvat takit toimittavat katon virkaa. Antero Mertarannasta on tullut Iitun kauhu. Jääkiekon maailmanmestaruuskisojen aikaan, Iitu viettää illat aina naulakon alla, nurkassa istuen, pää takkien seassa ja tassut tutisten. Sieltä se tulee pois vasta, kun Mertsikin on lähtenyt selostajan kopistaan kotiin.

Vanhempani ostivat jonkin aikaa sitten kesämökin, ja siellä Iitun ehdoton paikka on kerrossängyn ala peti. Sinne se aina juoksee ensimmäisenä, kun mökille mennään. Mikä sen parempaa kun hänelle on oma suojaisa paikka, joka on lisäki pehmoinen ja on vielä tyynykin, jonka voi mytätä mukavasti leukansa alle. Iltaisin saunasta tullessa se makaa aina siellä, tietäen, että kohta joku ainakin yrittää häätää hänet sieltä pois. Vanhempieni mielestä sitä ei saa sieltä pois kirveelläkään, mutta itselläni ei kyllä ollut mitään ongelmaa kun nukkumaan halusin.

Olen muuten ehdottomasti sitä mieltä, että se koira ymmärtää paljon paljon enemmän ihmisen puheesta kuin voimme kuvitellakaan. Peruskäskyjen lisäksi, se ymmärtää hyvin paljon. Esimerkiksi mökillä kun mietin ääneen, että voisin lähteä nukkumaan, Iitu ponnahtaa äkkiä lattialta ylös ja hyppää äkkiä kerrossängyn alapetille.

Oikeasti, se on fiksu.

Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 2

Tarinat Iitusta jatkukoon.

Pennun kouluttaminen oli pääasiassa minun vastuullani, emmekä uskoneet sen tarvitsevan muuta kuin peruskäskyt. Bernillä yleensä on hirveä miellyttämisen halu ja mieluiten se on mahdollisimman lähellä omia ihmisiään eikä sinänsä kaipaa muuta kuin yhteistä leikkiä, lenkkiä ja puuhaa ihmistensä kanssa. Yleensä berni on sosiaalinen, joka on ystävä kaikkien kanssa, mutta Iitu oli aina ollut arka ja siitä tuli sillä tavalla vähän sosiaalisesti "vammainen" vaikka sitä koirakouluissa ja muissa käytimmekin.

Iitun lempilelu oli vanhasta sinisestä vaatteesta tehty solmu, jota se retuutti joka paikkaan. Vinkulelut olivat ihan kivoja, mutta mieluiten hän leikki rätillään tai gepardi-pehmolelulla, jonka mahassa oli semmoinen röhkivä juttu.

Uiminen oli hänelle suuri ihmetyksen aihe ja viimein saimmekin sen opetettua kahlailemaan. Sillä vain meni hetki ymmärtää, että vesi todella viilentää kesän hellepäivinä.

Iitu oli varmaan jo vuoden vanha, kun olin sen kanssa etupihalla leikkimässä. Sen mielenkiinto leluja kohtaan oli hiipumassa ja se tykkäsi enemmän "tappeluleikistä", jossa sen kanssa piti hyppiä ja murista. Hän oli olevinaan pelottava. Sain kuitenkin Iitun piiiitkästä aikaa innostumaan leluista ja heittelin sen haettavaksi leluja. Välillä sitten vähän vedettiin köyttä ja riepoteltiin leluja ympäriinsä. Sitten heitin Iitulle jonkun solmun tai jotain ja se lähti sen perään, mutta kaarsikin siitä ohi ja juoksi suoraan pihan toiselle puolelle ja jyrkkiä rappusia alas kohti rantaa. Minä menin hölmönä perässä katsomaan, minkä hepulin se nyt sai. Kun pääsin rantaan vievien rappusten yläpäähän totesin äitini olevan menossa työkaverinsa kanssa saunasta uimaan. Iitu pääsi sillä hetkellä rannassa olevalta terassilta ponnistamaan ja hyppäsi suoraan järveen. Jäimme hölmistyneenä tuijottamaan äitini kanssa koiran touhua, olihan ensimmäinen kerta kun se hyppää järveen ja ui siellä, eikä vain kahlaa. Se ui laiturin ympäri ja tuli rantaan, nousi ylös ja meni nukkumaan. Tämä oli luokkaansa viimeinen tempaus, ja nyttemmin Iitu tykkää vain kahlailusta.

Viemme kesäaikaan Iitun yleensä aina kesken lenkin sekä lenkin jälkeen kahlailemaan. Pitkään se ei koskaan vedessä viihdy, mutta sitten meneekin järvestä tulon jälkeen hetki, ennen kuin hän saa rituaalinsa suoritettua. Ei nimittäin puhettakaan, että matkaa voitaisiin jatkaa, ennen kuin Iitu on löytänyt mahdollisimman roskaisen pusikon, minä kellahtaa kierimään. Sitä hepulia on mahdoton katsoa nauramatta. Oma rantamme on melkoisen mäen alla ja Iitun löydettyä roskainen puun juuri ja kellahdettua siihen, se valuu melkein takaisin järveen nenä edellä kieriessään.

Muistatteko vielä kun edellisessä osassa kutsuin sitä koiraa fiksuksi?

Kesä

Kesän tulo, voi ah.

Toivon todella, että tästä kesästä tulee lämmin, kuten viime kesä ei ollut. Arvostin viime kesänä toki sitä, että sade piti hyttyset piilossa, mutta sateen jälkeen ne olivat sitäkin hanakampia pistelemään.

Vaikka minusta jossain vaiheessa onkin kasvanut melkoisen toimelias, on joskus ihanaa heittää laiturille tai nurmikolle pyyhe ja maata auringossa, hyvässä seurassa. Yksin en jaksa maata, sitten on vähintään oltava kirja tai joku peli tai ristikkolehti, jonka kanssa touhuta. Joskus se on vain osattava rentoutuakin. Esimerkiksi tänään olimme kavereideni kanssa nautiskelemassa auringosta. Se oli ihanaa ja meinasin nukahtaa laiturille.

Tiedän olevani melkoisen herkkä auringolle, mutten käsitä, miksen ikinä ymmärrä varautua aurinkorasvalla. Ihmiset, käyttäkää sitä! Ei tämä palaminen niin kivaa ole. Vasenta käsivartta kuumottaa melkoisesti!

Odotan kesää melkoisen paljon. Eniten tietysti odotan ihania kesäiltoja, jolloin yötä tuskin erottaa päivästä ja voin viettää aikaani kavereiden kanssa tekemässä jotain turhan päiväistä. Uskomatonta, että sanon näin, mutta odotan myös kesätöitäni. Nyt täytyy sanoa, etten oikein vielä tiedä, minkä verran voin sosiaalisessa mediassa töistäni puhua, mutta enköhän sen verran voi sanoa, että opeteltavaa on aivan huikean paljon. En pidä sitä huonona asiana, kaikkea pitää kokeilla ja oppia mahdollisimman paljon. Hiukan jännittää kuinka selviydyn kaikesta. Nykyinen työni on melkoisen yksitoikkoista, joten minulla on varmaan syytä pelätä pienoista shokkia tekemisen määrästä. Tekeminenkään ei minua missään nimessä haittaa, ennemmin juoksen tukka putkella, kun istun. Työkaverini tunnen/tiedän ennestään suurimmaksi osaksi ja uskon, että meillä on aika hyvä porukka.

Uutena asiana minulle tulevat itseasiassa myös työvuorot. Ei enää olekaan samaa tiettyä viikottaista kaavaa, jolloin menen joka päivä suurin piirtein samoihin aikoihin töihin ja pääsen samoihin aikoihin pois. Mutta ehkä vuorotyökin tuo pientä mukavaa vaihtelua, mistäs tiedän, kun en ennen ole sitäkään tehnyt.

Lisäksi kesällä olisi luvassa parit häät ja edessä olisi myöskin ammatikorkeakoulun pääsykokeet. Vaikka pääsykoepäivä lähenee jatkuvasti, en osaa vielä jännittää niitä. Tiedän olevani sinä päivänä niin paniikissa, etten jälkikäteen taaskaan muista niistä ketään enkä juuri mitään. Pääsykokeita enemmän minua hirvittää se, että entäs jos pääsenkin kouluun! Pelkään etten pärjää siellä. En tiedä miksen pärjäisi. Kauhulla odotan ruotsin ja englannin kursseja. Kielet ovat olleet minulle aina todella vaikeita. Muistan peruskoulun ajoilta kieliopit suurin piirtein, mutta sanasto! Omg! Jos jossain vaiheessa kesää ehdin, minun on varmaan parasta kaivaa peruskoulun oppikirjat esiin. Tai siis, niin olisi parasta tehdä, mutta minusta vähän tuntuu, että se taitaa jäädä tekemättä. Keksin todennäköisesti jotain paljon paljon järkevämpää ja ennen kaikkea tärkeämpää tekemistä. Kuten esimerkiksi lähden kavereiden kanssa terasille tai jotain...

Ja nyt kun tuli mainittua nuo häät, niin täytyy kyllä sanoa, että niitäkin odotan kovasti. Toki mekkoa, sukkahousuja ja hiertäviä korkokenkiä en odota, mutta mikään ei ole parempaa kuin ilmainen ruoka ja viina... Ai, oliko niissä bileissä pointtina sitten jokin muu? Ehkäpä...?

Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 1

Tänään ajattelin kirjoitella maailman säälittävimmästä koirasta, berninpaimenkoirastani nimeltään Iitu.

Iitu täyttää pian kahdeksan vuotta, eikä elämässäni ole hetkeen ollut mitään niin kertakaikkisen valloittavaa. Se on säälittävä, pelokas, arka, ääliö, suloinen ja aivan helvetin fiksu. Siksi minä sitä rakastan.

Berninpaimenkoiria meillä oli ennenkin ollut kolme kappaletta, ja edellinen oli kuollut pari vuotta aiemmin, kunnes äitini kanssa päätimme, että emme osaa elää ilman koiraa. Isäni vastusteluista huolimatta, äitini alkoi etsiä pentua ja viimein se löydettiin.

Ajoimme vanhempieni kanssa katsomaan Iitua ensimmäistä kertaa Etelä-Suomen puolelle kesällä 2005. Olimme menossa valitsemaan pentuamme, ja riitelimme koko matkan koiran nimestä. Pentujen määrää en muista, mutta noin 10 iloisen pienen berninpennun joukosta valitsimme sen pienen rääpäleen, joka istui yksin pesän nurkassa syömässä siskon paskaa. Pennun valitsimme yhdessä isäni kanssa, mikä muukaan se olisi voinut olla!

Muistan seuraavat tuskalliset viikot, kun tappelimme koiran nimestä ja odotimme kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun pienen pörröisen lapsen saisi hakea kotiin. Vasta edellisenä iltana istuimme jälleen vanhempieni kanssa olohuoneessa keskustelemassa koiran nimestä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen isäni tuumasi "Iitu" ja se oli sillä selvä, asiasta ei keskustella. Siitä tulisi karvavauvan nimi.

 Jälleen kurvatessamme kasvattajan pihaan, menimme varovasti sisälle ja kasvattajan avatessa keittiönsä ovesta, olimme kaatua kun pentujen lisäksi kimppuumme hyökkäsi myös niiden emä. Kasvattajan kootessa laumansa takaisin keittiön ja muun talon puolelle, yritimme tunnistaa valitsemamme kakkanaaman, siinä onnistumatta. Kasvattaja näytti meille sitten pentumme ja se oli pienin ja säälittävin koko porukasta. Kasvattaja nosteli loput pennut aidan yli olohuoneen puolelle, jotta saisimme rauhassa tutustua Iituumme. Äitini ja kasvattaja täyttivät paperit, minä nappasin pennun syliini ja viimein pääsimme lähtemään kotiin. 

Olimme auton takapenkille tehneet pikku-Iitua varten pesän matalareunaisesta pahvilaatikosta, sanomalehdistä ja vanhasta täkistä, jotta pennulla olisi hätätapauksessa paikka pissiä ja jossa se voisi nukkua. Iitu nukkui aluksi sylissäni ja yritin välillä siirtää sen tekemällemme pedille, ettei se vahingossakaan pissisi syliini. Siirtelystäni huolimatta, Iitu kömpi aina takaisin syliini ja kun se sen teki, minut oli myyty. Iitu nukkui koko loppu matkan sylissäni. Kotipihaan päästessämme laskin Iitun äkkiä ulos autosta maahan. Iitu kuitenkin säikähti vanhempiani ja meni auton alle piiloon, eikä sitä saatu sieltä pois, ennen kuin häädin vanhempani pois, MINUNHAN sylissäni se yli kaksi tuntia nukkui! 

Iitun tehtyä tarpeensa siirryimme sisälle ja vein pienen suloisen karvakasan olohuoneen lattialle ihmeteltäväksemme. Ajattelimme, että se saattaisi alkaa vinkua yöllä ikäväänsä emän ja sisarusten luo, joten teimme pedin minulle olohuoneen lattialle. Kun viimein maltoin mennä unille, Iitu käpertyi myös nukkumaan patjani viereen, nojatuolin alle. Jossain vaiheessa yötä heräsin outoon tunteeseen, että joku tuijottaa. Avatessa silmäni, tuijotin olohuoneen lipastoa, enkä millään ymmärtänyt, miten siihen olin päätynyt nukkumaan. Vaihtaessa kylkeäni, meinasin huutaa ääneen, kun säikähdin pikkuista mustaa kirsua ja pieniä ruskeita silmiä, jotka tapittivat minua ihmeissään vain parin sentin päästä. Korvat olivat höröllä ja häntä heilui pikkuisen. Olinko sitten kuorsannut tai narskuttanut hampaita, en tiedä. Vähän aikaa silittelin Iitua ja juttelin sille hiljaa. Sitten se lysähti jälleen patjani viereen unille.

Ensimmäinen viikko meni täysin ihmetellessä, en millään meinannut muistaa koko pennun olemassa oloa. Eräskin aamu avasin huoneeni oven ja *LÄTS* heti oveni edessä oli pissilätäkkö, johon totta kai astuin. Jäin kiroamaan hetkeksi ja unen pöppörössä yritin yhdellä jalalla pomppia vessaan, mutta hyppäsinkin suoraan puhtaalla jalallani seuraavaan lätäkköön. Turhautuneena menin vessaan pesemään molemmat jalkani. Menin keittiöstä hakemaan lattian pesutarpeita ja ensimmäisenä astuessani vessasta ulos ja käännyttyäni vasemmalle keittiötä kohti, astuin kolmanteen lätäkköön ja ei kun taas pesemään kinttua. Viimein olin sen verran herännyt, että tällä kertaa jo ymmärsin katsoa mihin astun. On ne koiravauvat vaan ihania!

Hauskinta Iitussa oli se, että kumartuessani poimimaan mättäältä mustikoita, se yritti väkisin tulla syömään ne. Jos en antanut sille mustikoita, se perkeleen pentu puri minua. Kuten jokainen koiranpentu, Iitu oli leikkisä ja aina valmis kaikkeen, silti se oli käsittämättömän rauhallinen pennuksi. Se oli huomiomme keskipiste, meidän auringonpaisteemme, jonka kerjäävä katse ruokapöydän vieressä sai sydämen särkymään.

Vielä kerron erään "tosi hauskan" tapauksen, joka naurattaa aina kaikkia muita paitsi minua. Ohjasin kaverini kanssa erästä kerhoa ja kerran poljin pyörällä sieltä kotiin. Äitini tuli Iitun kanssa vastaan ja äiti otti pyöräni ja minä otin Iitun hihnan. Vähän aikaa käveltyämme aloin ihmettelemään, mitä söytävää Iitu pusikosta oli löytänyt ja nappasin pennun syliini. Tuijottaessani maassa olevaa paperia ja puoliksi syötyä ruskeaa, pehmeää kökköä, Iitu nuolaisi naamaani ja samalla tajusin sen mutustaneen ihmisen paskaa, jonka se juuri siirsi naamalleni nuolaisemalla. Kotiin ei onneksi ollut kun kaksisataa metriä ja sen juoksin koira sylissäni hirveän huudon kanssa, äitini jäädessä nauramaan jalat ristissä siihen paikkaan, jottei olisi kussut housuihinsa. Sisälle päästessäni huusin iskän ulos katsomaan Iitua ja tämä säikähtäneenä kömpii sohvalta ylös kysyäkseen mikä oli hätänä.

"VITTU MULLA ON IHMISEN PASKAA NAAMASSA, POIS EESTÄ NYT PERKELE, ETTÄ PÄÄSEN SUIHKUUN!"

Lisää tarinoita Iitusta tulossa...

Uskomattomimmat naapurit

Edellisessä tekstissäni mainitsin ohimennen ihanan paskamaisista naapureistamme, ja ajattelin nyt antaa oikean kauhu esimerkin siitä, miten kertakaikkisen ihanaa kerrostaloasuminen voikaan olla.

Eli, asuimme silloin Jyväskylässä, vilkkaan tien varrella, jonka toisella puolella oli ammattiopisto. Olin hakenut kyseiseen ammattiopistoon edellisenä keväänä ja sain vaivaiset viisi päivää aikaisemmin tietää päässeeni kouluun varasijalta. Onneksi oli käynyt niin hienosti, että olimme käyneet jo katsomassa asuntoa ja suullisesti sopineet tekevämme vuokrasopimuksen. Aikomukseni oli etsiä Jyväskylästä käsin töitä, kun en kouluunkaan ollut päässyt, mutta pääsin kuitenkin.

Kun kävimme asuntoa katsomassa, sen esitteli meille osakkeen omistajan tytär. Hän kertoi asunnossa asuneen ennen kaksi lukiolaistyttöä, jotka olivat edellisenä keväänä valmistuneet ja siksi sanoneet irti vuokrasopimuksen. Hän ohimennen mainitsi, että yläkerran hassu setä saattoi välillä pikkuisen patterin putkia paukuttaa, mutta muuten talo oli kuulemma todella rauhallinen ja mukava asuinympäristö.

Ja paskanmarjat!

Muutimme asuntoon elokuussa. Viereissä rapussa asui eräs eläkeläismies, joka sitten muuttoa tehdessämme tuli valittamaan isäni parkkeeranneen pakketiautonsa väärin, ensinnäkin siksi, etteivät oikeat muuttoautot ja ambulanssi ja muu pelastuskalusto mahtuisi isäni auton ohi pihaan. Päivä oli erittäin erittäin kuuma, kuten koko kesä oli ollut ja hikisenä ja väsyneenä isäni sitten miehelle tiuskaisi, että on hyvä ja tulee itse kantamaan, että saadaan tavarat nopeammin sitten sisään, että ne ambulanssit ja muut pääsevät pihaan. Vaarin lähdettyä, isäni siirsi hiukan autoa, siten, että renkaat olivat pikkuisen auringon paisteessa kärähtäneen sammaleisen "nurmikko" pläntin päällä. Tämän kun pappa huomasi, taas tuli sanomista ja isäni kyöräsi jälleen ukon pois.

Tästä alkoi ihastuttava naapurisuhde kyseiseen eläkeläismieheen. Mies ei kertakaikkisesti voinut olla mitenkään mukava. Kerrankin istuimme parin kaverimme kanssa kesäiltana parvekkeella 9 aikaan illalla ja pappa tuli ulos tapansa mukaan tonkimaan läpi päivän roskat ja kuullessaan ihmisten keskustelevan ja naureskelevan parvekkeella, hän erittäin törkeästi ja aiheettomasti käski meidän paskamaisten pentujen pitävän turpamme kiinni, koska tähän aikaan illasta ihmiset haluavat nukkua ja että huudon tulee loppua nyt. Ystäväni sitten hänelle huomautti, että eihän täällä hänen lisäkseen huutanut kukaan ja jotakin ämpytystä sieltä taas tuli vastaan. Valitettavasti talossa hiljaisuus alkaa vasta klo 23 ja meillä oli vielä kaksi tuntia aikaa kälättää parvekkeella sen minkä ehdimme, ja sen teimme.

Ukko tosiaan tonki kaikki roskat läpi. Aina ohi mennen vittuili, että emme lajitelleet roskapussejamme oikein, mistä huomautimme hänen rikkovan lakia yksityisyyden suojaa vastaan, eikä hänellä ollut minkäänlaista oikeutta tonkia roskiamme. Vittuilu loppu siitä aiheesta, muu ketkuilu ei.

Oli sitten asia niinkin, että yläkerrassa asui keski-ikäinen mies, joka oli aivan täysi sekopää. Osakkeenomistajan tyttären mainitsema patterien paukutus osoittautui raskaiden huonekalujen paiskomiseksi, yöaikaan rappukäytävässä juoksemiseksi, ovien paiskomiseksi ja huutamiseksi. Syyskuun alussa olimme olleet kavereitten kanssa baarissa ja tulimme kotiin 2 aikaan yöllä. Yläkerran pesuhuoneesta tuli niin hirvittävä meteli, etten uskaltanut mennä suihkuun yksin, joten istutin Temen pöntölle siksi aikaa, että sain hiukset ja meikit pestyä. Homma vaan jatkui. Jossain vaiheessa mies tyhjensi tuhkakuppinsa ja parvekkeella olevat roskansa suoraan kaiteelta alas, ja ne levisivät sitten useammankin muunkin parvekkeelle. Haukut saimme me: viereisen rapun eläkeläismies oli toisen eläkeläislesken kanssa kirjoittanut isännöitsijälle erittäin epämääräisen valituksen isännöitsijälle, jolta sitten saimme varoituksen.

 Syynä varoitukseen he olivat maininneet öisen metelöinnin ja roskaamisen. Soitin sitten isännöitsijälle erittäin raivoissani, että kertokoon nyt sitten päivät ja kellonajat, milloin mitäkin on kuulunut ja tapahtunut. Onko täällä riidelty, vai soitettu musiikkia, onko rappukäytävässä juostu vai onko tavaroita rikottu. Isännöitsijä ei osannut todeta minulle muuta, kuin että eihän hän voi tietää, että eihän hän siinä talossa asu. Tästä erittäin kimpaantuneena totesin, että hänen ehdottomasti tämä pitäisi tietää ja selvittää, kerran on meille tämmöisen lapun lähettänyt. Vuokranantajamme vielä varmisti asian juristiltaan, että paperi oli täysin epäpätevä ja isännöitsijän olisi se pitänyt myös tietää.

Eli ihmiset jatkossa, kirjallisen valituksen saadessanne, siinä on tarkasti mainittava, mikä päivä ja kellon aika mitäkin häiriötä on kuulunut ja tapahtunut. Mikäli tälläistä selvitystä ei ole, lappunen on juridisesti epäpätevä.

Saimme sitten eräältä toiselta talon asukkaalta tietää lisää tästä yläkerran asukkaasta. Keski-ikäinen mies asui vanhempiensa omistamassa asunnossa vuokralla, jonka vuokraa ei maksanut. Hänellä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista sähkösopimusta, siitä päätellen, ettei asunnossa koskaan ollut valoja. Taloyhtiön hallituksessa istuva asukas tiesi, että hänen vanhempansa maksavat "pojan" vesimaksut. Mies on myös kertaalleen käynyt katkaisemassa koko taloyhtiöltä vedet. Antenni tv:n vaihdettua kaapeliin, kävi tämä napsimassa kaapelit poikki. Öisin mies ravasi kellarissa tekemässä tuhojaan ja vartijoiden oli pakko käydä iskemässä kellarin oveen yöksi munalukko. Esimerkiksi, ennen meitä asunnossa asuneet tytöt olivat pesseet ja kuivanneet pyykkinsä kellarissa. Mies oli yöaikaan käynyt puukolla viiltelemässä heidän alusvaatteitaan. Vuokranantajani tiesi tästä.

Lähes vuoden nukuin kaikki yöt huonosti, jatkuvan metelöinnin vuoksi. Mies saattoi yläkerrassa vain kopistella jotkin korkokenkien tapaiset jalassaan, mutta ääni kuului selkeästi asuntoomme. Monesti heräsin myös siihen, että ensin hän veti vessan, juoksi avaamaan asuntonsa oven, jonka paiskasi välittömästi täysillä kiinni, veti jälleen vessan, pamautti ovea ja tätä saattoi jatkua toista tuntiakin. Toisinaan heräsin siihen, että tämä paskapää juoksi aamuyöllä rappukäytävässä. Muutaman kerran heräsin siihenkin, että tämä helvetin hullu ravisteli meidän oveamme. Lähes vuoden kuuntelin ja tein isännöitsijälle jatkuvia valituksia, mitään ei tapahtunut ja irtisanoin vuokrasopimuksemme, en kertakaikkisesti jaksanut enää.

Ihmiset, kun teidän kohdallenne tälläisiä helvetin hulluja osuu, soittakaa aina poliisille. Poliisin merkinnät näkyvät aina ja niitä voidaan käyttää osakkeen omistajaakin vastaan häädössä. Kun taas soitot ja kirjalliset valitukset eivät auta, kun isännöitsijää ei satu kiinnostamaan.

Vuokranantajani oli mahdottoman mukava ja yritti parhaansa mukaan auttaa meitä häätämään yläkerran paskiaisen pois, mutta hänenkään ponnistelunsa eivät siinä riittäneet. Olisimme hyvinkin voineet tehdä myös hänen toimistaan jonkinlaisen korvauspyynnön, koska ensinnäkin tiesi ennestään yläkerran häiriköinnistä vaikkei tiennytkään tilanteen olevan niin paha. Lisäksi hän tiesi miehen käyneen viiltelemässä tyttöjen alusvaatteita eikä hän kertonut näitä asioita vuokrasopimusta tehdessämme.

Ottakaa selville oikeuksistanne.

Siivoushistoria

Olen mielestäni jossain määrin kummallinen. En voi nimittää itseäni laiskaksi, mutten ahkeraksikaan, enkä osaa sanoa, kumpaa olen lähempänä. Vai olenko sieltä väliltäkään mitään.

Teininä olin hervottomasti vittupäisempi, kuin nyt. Luulisin. Ainoan lapsen ominaisuudessa minua on varmasti jonkin verran lellitty ja vanhempieni turhista yrityksistä huolimatta, en rahaa vasten juurikaan suostunut tekemään kotona yhtään mitään hyödyllistä. Kun olin lapsi ja äiti käski siivota huoneeni, kasasin kaikki tarvitsemani lelut jonnekkin piiloon. Äitini tullessa katsomaan, mitä olin saanut aikaiseksi, sain kehut tekemästni siivouksesta ja hänen kääntäessään selkänsä, leväytin lelut piilosta ja huoneeni oli jälleen saman näköinen, kuin aina ennenkin. Oli kiva jatkaa taas leikkejä, kun äiti oli taas hetken hyvällä tuulella. Vain hetken, mutta oli kuitenkin!

Teininä sama homma jatkui. En juurikaan välittänyt, kuinka levällään kynäni, vihkoni, koulukirjani yms tavarani olivat. Lattialla lojui cd -levyjä ja minulla ei kerta kaikkisesti mennyt jakeluun, miksi äiti vaivasi sillä päätään. Kuinka monesti kävimmekään saman keskustelun äitini kanssa. Sanoin aina: "Mun huonehan se on. Jos häiritsee, nii laita ovi kiinni." Lausumiani korostin voimakkaasti sanalla "vittu" joka toisen sanan väliin ja korottamalla ääntäni. Sitten lampsin tyytyväisenä jonnekkin pusikkoon polttelemaan salaa tupakkia.

Äitini jonkinlainen pakkomielle siisteydestä ei kerta kaikkisesti mennyt meikäläisellä jakeluun. Onneksi hänkin on saanut hiukan hillittyä itseään, eikä enää riehu imurin ja pölyrätin kanssa päivittäin. Minussa äitini siisteys herätti täysin päinvastaisen reaktion, enkä kertakaikkisesti jaksanut välittää, minkälaisten villakoirien ja pölypunkkien kanssa nukuin ja asuin. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle ammattikoulun perässä ja asuin ensimmäisen opiskeluvuoteni koulun asuntolassa. Asuin pääasiassa huoneessani yksin, pari kertaa minulla oli kämppiskin, mutta kumpikin keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden aikana ja sain nauttia yksinäisyydestäni villakoirien keskellä. Koulupaperini, kynäni ja muistiinpanoni lojuivat siellä sun täällä, vaatekaappi oli sekaisin enkä kertakaikkisesti vaivautunut viikkaamaan vaatteittani. Aika ajoin sain kuitenkin totaalisen kohtauksen, joka vaati täydellistä siisteyttä. Koulupäivän jälkeen aloitin siivoamisen ja sitä sitten kestikin loppu illan, kun imuroin, pyyhin pelyt, pesin lattiat, järjestelin kaapit ja koulupaperit työpöydän laatikoihin ja kävin läpi jokaisen lappusen ja vein turhat jätesäkeissä roskikseen.

Sitten muutimmekin jo Temen kanssa yhteen. Sama touhu jatkui, pidimme kämpän perussiistinä, mutta emme juurikaan siivonneet. Pidimme sitten parin kuukauden välein sellaisia supersiivouspäiviä, jolloin sitten siivottiinkin useammankin kuukauden edestä. Sama jatkui, kun muutimme toiseen asuntoomme, toiselle paikkakunnalle minun toisen kouluni perässä. Vuokrasimme kerrostaloasunnon ja sattuipa sitten niin somasti, että heti yläpuolellamme ja melkein seinämme takana asui pari hullua ja muutimme asunnosta pois jo vajaan vuoden jälkeen. Kolmanteen yhteiseen asuntoomme muuttaessa en ollut muuttunut pätkääkään siivoamisen suhteen. Jossain kohdassa opin rakastamaan ruuanlaittoa ja meillä oli Temen kanssa periaatteessa sanaton sopimus työnjaosta: minä tein ruuat ja sotkin astiat, hän söi tyytyväisenä ja pesi sotkemani astiat.

Siivoamisen ja järjestyksen ylläpitämisen suhteen, Teme oli meistä se, joka hiukan aikuistui ensin. Hänen pahoja siitepölyallergioitaan ei juurikaan helpottanut se, että joka paikkaa hallitsi tasaisen paksu pölykerros. Minun opiskellessani viimeistä kevättä, hän oli suurimman osan aikaa työttömänä ja kulutti päivisin aikaansa pääasiassa siivoamalla ja laittamalla paikkoja järjestykseen. Minuahan se ei toki haitannut. Koulusta päästyäni kävimme usein kaupassa ja tein hänelle jotain hyvää ruokaa ja taas hän siivosi jälkiäni.

Nyt meillä on neljäs yhteinen vuokra-asunto. Sanon aina, etten halua aikuistua koskaan, mutta olen pikku hiljaa alkanut havaitsemaan merkkejä siitä. Minua ei niinkään häiritse se, että koruni, meikkini ja paperini ovat levällään, mutta kissanhiekka lattialla on todellakin ikävää varpaissa ja pölypallot petivaatteissa kutittavat nenää. En tiedä sitten, onko äitini onnistunut tartuttamaan Temeen jonkin siivousbakteerin, koska nykyään meillä imuroidaan kerran päivässä, jotta ne kissanhiekat eivät kulkeutuisi sänkyyn tai ympäri kämppää. Ja siinä samalla, sitten imuroidaan asuntoa muutenkin. Pääasiassa imuroinnista vastaa Teme ja hän sitten aina minulle mainitsee, kun olisi aika taas siivota kunnolla, mutta edistyksenä on se, että sitten minä tosiaankin siivoan.

Joskus saan oma-aloitteisiakin siivouskohtauksia. Esimerkiksi sellainen päivä oli tänään, kun alkoi kiukuttaa kolmen kuukauden takaisen muuttomme viimeiset rippeet ja päätin tyhjentää viimeiset kassit ja laatikot. Ensimmäiseksi hämmästyksekseni löysin täyden lonkerolaatikon kaapista, mistä lienee ilmestynyt. Toinen hämmästykseni oli, kun Teme oli minulle pari kuukautta vittuillut yhdestä laatikosta ja jätesäkistä, jotka lojuivat vaatekaapissamme. Kun olivat kuulemma minun tavaroitani täynnä, eikä hän voi tietää, mitä niille pitää tehdä. No, minäpä sitten otin ja tyhjensin ne tänään. Voitte kuvitella, miten nautin päästessäni näpäyttämään Temeä takaisin, kun jätesäkistä nousi ensin hänen viidet farkkunsa, kateissa olleet shortsit, työvaatteita vino pino ja minun kolme villasukkapariani. Laatikosta löytyi taas kaksi minun työpaitaani, cd-levyni ja toinen vino pino Temen työvaatteita. 

Ja uskokaa tai älkää, meillä on Temen kanssa ihan terve ja hyvä parisuhde. Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun joskus vaan on aivan helvetillisen nautinnollista päästä vittuilemaan takaisin. HAH!

Katti Matikainen

Taidan kirjoittaa nyt kissastani, Nannasta. Mainittakoon ensimmäiseksi, että minulla on myös koiran. Koirani,  Iitu asustaa vanhemmillani. Koira on minun, mutta siinä vaiheessa, kun päätin peruskoulun ja suunnittelin muuttoa opiskelun perässä toiselle paikkakunnalle, totesimme, että ulkona vapaana oleskelemaan tottunut Iitu -raasumme, ei sovi pieneen tunkkaiseen kerrostaloasuntoon kahden opiskelijan kanssa. Meillä ei olisi ollut aikaa eikä minulla varsinkaan energiaa huolehtia koiran riittävästä ulkoiluttamisesta opiskelun ohella, joka olikin yllättävän rankkaa.

Päätimme sitten tehdä Temen kanssa pienen kompromissin. Kerran emme pystyisi pitämään koiraa, otamme kissan. Katselimme ilmoituksia lehdistä ja netistä, etsimme maatiasikissaa, josta saisimme ihmisrakkaan ja leikkisän sylivauvan. Lopuksi älysin soittaa yhdelle kaverilleni, joka kissojen kanssa ikänsä oli touhunnut, tietäisikö hän ketään, jolla pentuja olisi. Ja sattuipa niin sopivasti, että hänellä oli, luovutusikä oli vain parin viikon päässä. Valitsimme kahdesta pennusta nartun, jota kaverini kehui erittäin ihmisrakkaaksi, kehrääväiseksi ja väritys sattui vielä olemaan hauska: musta-ruskea-valkoinen.

No, haimme pennun ja minä halusin sille kunnon lässytysnimen: Nanna. Ja Nanna on minun lapsi. En kaipaa ihmislasta, karvaiset lapset riittävät minulle oikein hyvin. Nanna oli juurikin kaikkea sitä, mitä meille oli luvattu. Väsyessään se tuli aina meidän syliimme sohvalle tai sängylle nukkumaan. Ihan ensimmäisen yönsä meidän kanssamme, se nukkui koko yön minun tyynyni vieressä. Se oli todella ihmisrakas, sisäsiisti, ihana ja hirveä riiviö.

Kuinka monena yönä heräsimmekään siihen, että olimme unissamme työntäneet sormet tai varpaat peiton ulkopuolelle, joiden kimppuun se riiviö hyökkäili. Sattuu muuten aivan pirusti, kun pikkuinen kissanpentu roikkuu hampaidensa ja kynsiensä varassa koko painollaan varpaasta. Ja kuinka monta kertaa siitä on uhattu tehdä karvahattu.

Vielä ei Nannaa ole hatuksi laitettu, lapseni kun on. Teepä kissalleni pahaa, teen sen saman pahan sinulle. Jossain vaiheessa sitten Nanna oppi keskustelemaan kanssamme. Ja tekee sitä yhä edelleen. Kun meistä jompi kumpi tulee kotiin, se nukkuu yleensä sängyllä. Se kurkistaa unisesti, kuka hänen arvokkaita kaunesuniansa kehtaa häiritä. Hetken tuumattuaan se nousee ylös ja venyttelee. Venytellessään se nostaa aina toista tassuun siten, kuin se morjestaisi. Sitten sen kipittää perässä joka paikkaan naukuen, maukuen, puristen ja pöristen, ja sille pitää vastata ja esittää kysymyksiä. Välillä voi mennä puolikin tuntia tälläistä keskustelua. Sitten, kun se on asiansa saanut kerrottua, se hyppää taas jonnekin nukkumaan tyytyväisenä.

Ja nukkumisenhan kissa osaa kaikesta parhaiten. Joskus veimme sen anoppilaan viettämään viikonloppuja. Pikku kylän sivukylän sivukylän sivussa on rauhallista ja paljon metsästettävää, joten se opetettiin siellä viettämään yönsä ulkona. Viikonlopun pihalla riehuttuaan, siitä tuli hirvittävän riehakas, siis unissaan. Se vain nukkui, nukkui ja nukkui koko alkuviikon. Vasta keskiviikkona ja torstaina se virkosi sen verran, että pikkuisen jaksoi laiskasti tassulla tupsuttaa narun päätä, kun yritimme leikkiä sen kanssa.

Sanotaan, että jossain vaiheessa ihmiset ja lemmikit alkavat muistuttaa toisiaan jollain tapaa ja Nannan suhteen, minun on tunnustettava, että paikkansa se pitää. Jos minulla on kova tahto, niin on sillä kissallakin. Aluksi Nanna oli vain jatkuvasti kiehnäämässä ja hirveän seurallinen. Mutta sitten, kun se ei halutessaan saanutkaan huomiota, se perkele hyökkää kimppuun! Jos en aamuisin unen pöppörössä ymmärrä heti lisätä hänen korkeudelleen vettä tai ruokaa, vaikka hän siitä ilmottaisikin kova äänisesti naukuen ja jaloissa kieppuen, se kipittää perässä ja puree. Jos taas hän on hellyyden kipeä, ja on aikansa kiehnännyt ja kehrännyt vieressä, eikä hän siltikään saa kaipaamaansa huomiota, taas se puree. Ja jestas, mikä huuto, jos hänen arvonsa pyhä hiekkalaatikko on jätetty putsaamatta.

Haaveilemme toisesta lemmikistä, mutta Nanna on koirastanikin jo niin mustasukkainen, että esimerkiksi toinen kissa ei tulisi kysymykseenkään. Haaveilemmehan toki kaikenlaisista otuksista, mutta täytyypä ensin selvitä seuraavat 10 vuotta tuon katin rohjakkeen kanssa. :)

Musiikista

Hui hai hiisi,

teenpä tänään sellaisen asian, mitä en ole vielä tätä ennen tehnyt. Mies lähti puuhommiin metsään, minä kiersin ystävät läpi ja kun kukaan ei lähtenyt kanssani kahville, päätin kirjoittaa tätä ensimmäistä kertaa kotosalla.

Ajattelin tässä vähän kertoilla musiikista, jota kuuntelen ja olen joskus kuunnellut. En tiedä miksi. Se selvinnee minulle sitten joskus kun näitä lueskelen.

Pentuna etsin ikään kuin itseäni musiikista ja hain tyyliäni kauan. Kuuntelin kaikkea mahdollista Pikku G:stä Cascadaan ja Linkin Parkista Kotiteollisuuteen. Vasta yläasteelle siirtyessä aloin etsiä muutakin musiikkia, mitä valtaosa kavereistani kuunteli. Ensimmäisten joukossa löysin Linkin Parkin, Kotiteollisuuden ja Evanescencen. Hyvin pian mukaan nousi Nightwish ja lopulta Metallica vei sydämeni. Olin koko yläasteajan armoton Metallica -fani, mitään niin superia ei ollut olemassakaan. Jossain määrin Evanescencen ja Metallican sanoitukset innoittivat minua kirjoittamaan omia tekstejä, pääasiassa pieniä runon pätkiä. Teininä kirjoittamisesta tuli minulle melkoinen henkireikä, mihin purin ailahtelevat tunteeni, tuskani ja pienet iloni. Yläasteen aikana mukaan liittyi myös aikamoisen laaja kirjo muita rock ja metallibändejä.

"Pahimipina" Metallican fanitus vuosina osasin luetella aivan kaiken, mitä bändistä tosi-fanin muka pitäisi tietää. Osasin kertoa kaiken levyjen ilmestymisvuosista, bändin ja sen jäsenten elämän vaiheista, nousuista ja laskuista, osasin valtaosan biiseistä sanat ulkoa ja luetella, missä järjestyksessä biisit milläkin albumilla olivat. Salaa kadehdin vierestä kitaraa soittavia luokkakavereita, jotka noin suurin piirtein osasivat pienen pätkän soittaa vaikkapa Master of Puppetsin riffiä. Olin kaverini kanssa katsomassa Metallicaa Tallinan Laululavalla kesällä 2006 ja näkisittepä sieltä ostetun t-paidan jäänteet. Käytän sanaa jäänteet koska ei sitä voi paidaksikaan enää kutsua. Äitini yritti monesti heittää mokoman pois, mutta minä olin ovelampi: kävin noukkimassa sen roskiksesta ja tungin suoraan pesukoneeseen. Ja jälleen minulla oli maailman paras t-paita käytössä! Paita on yhä tallessa ja taidan joskus kehystää sen nauraakseni, miten pienet ja vaatimattomat asiat ovat teinille tärkeitä. Yläasteen aikana kuitenkin lempibändieni valikoima alkoi muistuttaa levykauppaa tai Radio Rockin sataa legendaarisinta rockbiisiä.

Metallican yhä ollessa koko maailmani ykkönen mukaan liittyi esimerkiksi Children of Bodom, Korn ja Slipknot ja melkoinen kirjo muita bändejä ja yksittäisiä rockbiisejä. Jossain vaiheessa pikkuserkkuni sai tyrkytettyä minulle vielä hirveän litanian bändejä, vieritän surutta syyt hänen niskaansa esimerkiksi Seetheristä, Nickelbackista ja erityisesti Panterasta.

Hauskinta koko hommassahan sitten oli vielä se, että yläasteaikaan aloin seurustella. Ja mies oli sitten näitä Cascadan ja Movetronin kuuntelijoita. Huh, kyllä se koulutusta vaati, mutta alkoipa mieskin kuuntelemaan sitten kunnon musiikkia. Vaikutus kyllä oli tuolloin molemmin puolinen. Aluksi en voinut sietää paskoja teknoversioita suomalaisista iskelmäkappaleista enkä sietänyt hänen suosikkiaan Klamydiaa enkä sen puoleen mitään bilemusiikin tapaistakaan. Jossain vaiheessa biisit alkoivat kuullostaa hauskoilta ja jopa minustakin kuoriutui subbarilla varustetun Corollan takapenkin teini. En niinkään nauttinut kappaleista, mutta osasin biisien sanat ja löysin sieltä omat suosikkini, joita kuitenkaan harvoin kuuntelin iPodistani. Ja olihan se olevinaan jotenkin aivan helvetin siistiä päästä jonkun täysi-ikäisen kyytiin, siis miten kovis olin! Haha!

Jossain vaiheessa sitten opin arvostamaan musiikissa muutakin kuin örinää, huutoa, nopeaa tempoa ja tuplabasareita. Pidän sellaisesta musiikista vieläkin, mutta ajokortin saatuani on auton mittariin kilometrejä kertynyt melkoisesti. Ajellessani kyydissä usein on muitakin, mutta kun en yksinkään ollessani osaa olla hiljaa, huudatan musiikkia, jonka mukana voin laulaa kuullostamatta aivan ääliöltä. Laulutaidoissani ei taida kovinkaan olla kehumista, mutta Inflamesia, Children of Bodomia tai Slipknotia en edes yritä. Asiaa tuskin tarvitsisi sen enempää selittää, mutta se se vasta tyhmältä kuullostaisi, jossen kuullosta laulaessani jo muutenkin. Tämän myötä on auton soittimessa törröttävään muistitikkuun kasaantunut melkoinen määrä esimerkiksi Rihannaa ja muita nopeasti muodista pois meneviä kipaleita. Pikku hiljaa olen alkanut kuuntelemaan "poppista" enemmän ja enemmän, etenkin kesäisin, kun haluan olla iloinen ja kuunnella sen fiiliksen mukaista musiikkia. Mutta kysyttäessä, vastaan aina kuuntelevani rockia ja sitä raskaampaa, sitähän pääasiassa kuuntelen. Jotain tärkeää tehdessäni kuuntelen aina Apocalypticaa, se on upeaa musiikkia ja sopii hyvin taustamölyksi esimerkiksi koulutehtäviin ja tietenkin ne kappaleet, joissa ei solistia olekaan.

Musiikin suhteen kannattaa olla melkoisen kaikki ruokainen, mutta muutamaa asiaa en vaan voi sietää: Cheek, Lauri Tähkä ja muu suomirap. Anteeksi nyt vain. En käsitä, miksi ihmiset rutisevat legendaarisesta Dingosta tai Yön melankolisuudesta, kun on lauma älyttömiä musiikin tahtiin höpöttäviä hölmöjä lökäpöksyjä. Tietysti jokainen taaplaa tyylillään. En edes itse ymmärrä miten jossain vaiheessa pystyin kuuntelemaan jotain Skandaalia tai Pikku G:tä! Joskus muistelin teinireissuja ja kuuntelin Steen1n Pikkupirihuoraa ja muita "oikealla asenteella" varustettuja viisuja. Ei vaan pysty.

Toivoisin, että minulla olisi nykyään enemmän aikaa panostaa musiikin kuunteluun ja tutustua yhä enenevissä määrin uusiin bändeihin, vanhojen tuttujeni uuteen tuotantoon ja vanhoihin legendoihin. Täytyy nimittäin myöntää, etten esimerkiksi ole löytänyt minkäänlaista kipinää Kissistä, AC/DC:stä tai Iron Maidenista, jokaisella noistakin varmasti löytyy omat huippunsa, mutta minä en vaan ole niitä löytänyt. Ja vaikka Metallica on yhä rakkaus, en v ain löydä sytykettä heidän viimeisimmästä albumistaan. Muutaman kuuntelu kerran jälkeen kaikki biisit sulautuivat yhä toisiinsa ja kuullostivat samalta. Mielenkiinto lopahti, sori jätkät.

Festarit olisivat tietysti loistopaikka tehdä uusia löytöjä, mutta en vain ole saanut aikaisiksi lähteä. Aika tai raha puuttuu aina. Ehkä sitten joskus, kun muutkin harrastukset antavat periksi. HUOH.

Vainoharhainen

Mielikuvistus on muuten maailman hirvein asia.

Itse omaan melkoisen vilkkaan mielikuvituksen. Se on melkoisen huono asia yhdistettynä mieltymyksiini jännittävistä elokuvista ja murhatutkimus tv-sarjoista. Pidän myös kaikenlaisesta fantasiasta. 

Tällä viikolla erehdyin katsomaan C.S.I:n. Siinä oli ensin hyökätty jonkun vanhan naisen kimppuun ja sitten murhattu toinen. Tutkimuksen aikana selvisi murhaajan käyttäneen mustaa koko vartalopukua, ainoastaan silmille oli reiät ja suun kohdalla vetoketju. Murhaaja makasi öisin urhinsa sängyn alla ja kyyläili heitä vintiltä käsin makuuhuoneen kattoon asentamansa kameran avulla.

Ja ei jumalauta, miten nyt pelottaa mennä suihkuun. Minun on koko ajan kurkittava, onko suihkuverhon takana joku tai onko joku ilmestynyt istumaan saunan lauteille. Eilen illalla meinasin sydänkohtauksen saada, kun sängyn alta alkoi kuulua kahinaa. Pomppasin pystyyn vain todetakseni kissan siellä pyörivän.

Erehdyin kerran vuosia sitten katsomaan kaunan. Seuraavina viikkoina säpsähtelin pienintäkin ääntä ja narinaa. En voinut olla missään nimessä yksin. Säpsähtelin omaa varjoanikin, suihkussa kurkin saunan lauteita ja niiden alle jatkuvasti, hämärän aikaan pihalla ollessani kuulin muka huutoja ja kirkunaa, olin erottavinani olemattomia askelia ja oksien rasahtelua, iltaisin otin metrin päästä ison loikan sänkyyn päästäkseni, koska pelkäsin, että sängyn alta työntyy käsi ja nappaa nilkasta kiinni. Valot sammuttaessa olin näkevinäni hahmoja nurkissa ja liikettä joka paikassa. Yritin vain sulkea silmäni ja ajatella muuta. 

Hullu(ko?).

En muista minkä jännärin tai kauhuelokuvan olimme miehen kanssa vasta katsoneet, mutta olin vanhemmillani yötä. Vanhempieni jo yöllä nukkuessa, hiiviskelin keittiöön juomaan lasin vettä. Silmäkulmastani näin jotakin olevan ikkunan edessä, käännyin ja olin aivan katsovinani, että joku oli hirttäytynyt ränniin. Hetken siinä itseäni rauhoitellessani jouduin toteamaan tämän pelottavan hahmon olevankin vain rakkaan äitini istuttama puska. Voi minua!

Sitten vielä kerran kävi niin, että nukuimme mieheni kanssa vanhempieni luona. Luin vielä kirjaa ja Teme kuorsasi tyytyväisenä kyljessäni. Hän hiljeni vähäksi aikaa ja alkoi anelemaan apua unissaan. Sitä oli niin hirveä kuunnella, että pakko minun oli hänet herättää. Hän oli tosiaan nähnyt aivan hirveää unta ja kertoili minulle varmaan vartin siinä yksityiskohtia unestaan. Kävimme yhdessä vielä pihalla tupakilla, hän meni käväisemään vessassa ja joi lasin vettä, ennen kuin tuli takaisin sänkyyn. Aamulla kysyin häneltä vielä hänen näkemästään unesta ja tämä hämmentyneenä tiedustelee, että mikä uni. Ei mitään muistikuvaa, eikä hän tiennyt sitäkään, että on yöllä poistunutkin sängystä. Olen jälkeenpäin miettinyt, että kumpikohan se meistä oikeasti nukkui?

875 grammaa - kiitos ja kumarrus

Nyt on minunkin pakko avata suuni hyvän asian puolesta.

Puhun nyt Facebookin 875 grammaa -ryhmästä. Osaisinpa kirjoittaa kaikki tuntemukseni ja tapahtumat yhdeksi tiiviiksi paketiksi. Ehkä en osaa kirjoittaa asioita kauniiksi, mutta haluan ilmaista tuntemani kunnioituksen ryhmän takana olevaa perhettä kohtaan.

Ryhmän perusti tuore isä, jonka keskostyttö syntyessään 21.3.2013 painoi vähäiset 875 grammaa. Ryhmä perustettiin lähimpiä ystäviä ja sukulaisia varten, jotta heidän olisi helppo pysyä kärryillä pienen tytön taistelusta elämään. Tyttö selviytyi ja viimeisimpien julkaisujen mukaan saattaa piakkoin jo suunnata kotiin. 

Ryhmä räjähti käsittämättömäksi vain yhdessä päivässä. Ryhmä perustettiin 25. maaliskuuta ja samana iltana hämmentynyt isä kiittelee tuntemattomia tukijoitaan. Jo kaksi päivää myöhemmin 27. maaliskuuta isä kiittää vaatelahjoitustarjouksista ja kehoittaa innokkaita lahjoittajia suuntaamaan lahjoituksensa Lastenklinikoiden kummeille, jotka jakavat apuaan muillekin. Samana päivänä isä jo hämmästelee lähes 10 000 ryhmästä tykkääjää. Ja heti seuraavana päivänä isä jo ilmoittaa haastavansa yrityksiä hyväntekeväisyyteen.

Jo 29. maaliskuuta isä antaa ensimmäisiä toimintaohjeita, miten muut voivat auttaa Lastenklinikoita ja 2. huhtikuuta alkaa keräys olla jo melko täydessä vauhdissa. Ajatelkaa, vain reilu viikko lapsen syntymästä. 3. huhtikuuta seitsemisenkymmentä yritystä otti ryhmän perustaneeseen isään yhteyttä yhteistyö mielessään ja kaksi päivää myöhemmin kasassa oli jo yli yhden keskoskaapin hinna verran.

Miksi meistä kaikista ei ole tälläiseen? Kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja tuon kokoisen keskosen selviytyminen olisi ollut ihme. Ehkä se pelokkaille vanhemmille on aina ihme, mutta kyllä tänäpäivänä on suomalainen terveydenhuolto kehittynyt sille tasolle, että yhä useammalla keskosella on mahdollisuus selviytyä hankalasta elämän alusta, kuten kampanjan käynnistänyt tyttö.

Tällä hetkellä sivustolla on tykkääjiä lähes 112 000 ja huhtikuun loppuun rahaa on kerätty jo yli 120 000 euroa. Mikä menestys, vaikka raha riittää vasta neljään keskoskaappiin on se huima saavutus. Tässä nähdään mikä sosiaalisen median voima tosiaan on ja että yhteishenki ei meistä kuole, kun on riittävän hyvä syy laittaa hynttyyt yhteen. 

Maailmassa on monta asiaa, joiden eteen tehdään lujasti hyväntekeväisyystyötä, se ei saa loppua. Itse kohdennan oman hyväntekeväisyyteni mieluummin Lastenklinikoiden kummeille, kuin esimerkiksi Afrikkaan. Suomi on maailman kuulu terveydenhuollon tasosta ja laadusta, myös esimerkiksi syöpätutkimuksen saralla. Mitä etevämmäksi syöpätutkimuksen johtavat henkilöt edistävät hoidon kehitystä, yhä useampi ympäri maailman selviytyy todennäköisemmin sairaudestaan.

Kaikki tukeni ja kunnioitukseni 875 grammaa -ryhmän perustaneen isän perheelle. Kaikki tukeni myös kaikille niille, joiden lapsi, vanhempi, ystävä tai muu sukulainen taistelee elämänsä puolesta. Kukaan meistä ei ole mitään ilman rakkaitaan.

"Pärjäile" on ihan hyvä toivotus tämän asian yhteyteen

Kiire on yksi niistä asioista, joita vihaan liikenteessä. Joskus on pakottava tarve päästä paahtamaan täysillä yli sallittujen rajoitusten, mutta se on pelottavaa ja inhoan sitä.

Itsellenihän tänään juurikin kävi niin hauskasti, että töihin tullessani tajusin työpaikan pihassa, että ei riivattu, työpaikan avaimet on kotona. Ei muuta kun auto ympäri, vartti aikaa ehtiä Leivonmäeltä Joutsaan ja takaisin. Mukaan kun sekoitetaan pari sunnuntaiajelijaa ja rekkaa, niin hermohan siinä menee. Ohittamaankaan en päässyt. En loppujen lopuksi ollut kuitenkaan kuin 5 minuuttia myöhässä, enkä saanut odottavilta asiakkailta huutojakaan. Pahoittelin kuitenkin kovasti.

Laitan päivän möhläykseni pahan hämmentymisen piikkiin. Hain kevään yhteishaussa Mikkelin ammattikorkeaan opiskelemaan kansalaistoimintaa ja nuoristyötä. Tänään inisin ja kitisin ystävälleni, että jo olisi aika kuuluakin jotain. Kotiin mennessäni odotti pääsykoekutsu postilaatikossa. Hui.

Laittaessani hakupaperit menemään, en ollut varma haluanko ammattikorkeaopintojen pariin. En ole varma vieläkään. Ajattelin silloin, että minulla on pääsykokeisiin asti aikaa miettiä. No, nyt pääsykokeet häämöttävät vain muutaman viikon päässä, eikä aikaa miettimiseen ole juuri nimeksikään.

Vanhempani kannustavat minua kovasti edes yrittämään ja alan itsekin kallistua siihen vaihtoehtoon. En ainakaan menetä mitään, todennäköisesti vain katuisin jälkeen päin, ellen menisi. Sana "ammattikorkea" vaan kuullostaa hirmu pelottavalta ja vaikealta, vaikka se ei sitä todennäköisesti olekaan. Eniten minua hirvittää vieraiden kielien opinnot. Englannin ja ruotsin kielentaitoni ovat pahasti ruosteessa. Yläasteella pahin ongelmani oli, etten vain oppinut sanoja hirmuisesta pänttäämisestä huolimatta. Kieliopit eivät taas tuottaneet niin suurta haastetta.

Hauskintahan tässä on toki vielä sekin, että en ole varma, onko nuorisotyö todella se minun alani. Jaksanko tästä päivästä eläkepäiviin asti toimia esimerkillisenä nuoriso-ohjaajana leireillä ja projekteissa, kerhoissa ja tapahtumissa. Pidän siitä työstä, pidän toiminnan suunnittelusta siinä missä toteuttamisestakin. Valmistun kuitenkin periaatteessa kolmannen sektorin toimijaksi, järjestötyön ammattilaiseksi ja yksi pelottavan kuuloinen opintokokonaisuus valmentaa minua johtamiseen.

Ja kuka hullu minut palkkaa järjestöön toiminnanjohtajaksi!? Hei, come on! Lukekaa tätä blogia! Tässä maailmassa vituttaa kaikki! Mistä revitään positiivinen, avoin ja miellyttävä työilmapiiri, kun pomona olisin minä!? Toivottavasti kasvan tästä positiivisempaan suuntaan ja nauran tällä merkinnälleni vielä makeasti. Toivon olevani niiiiin väärässä. Tokihan meillä kaikilla huonoja päiviä on ja tämä blogi taitaa suurimmaksi osaksi olla huonojen päivieni tuotosta. Olen minäkin toisinaan ihan kiva. Oikeasti.

Nyt etsin mieleni sopukoista innostuneen asenteen ja lähden avoimin mielin uusia tuulia päin!
Onnistunko?
Ainakin tämä on tuskallisen vaikeaa!

Tyylilyyli

Jälleenpä on tullut mieleeni asia, joka on harvinaisen raivostuttavaa.

Oltiin kavereiden kanssa juhlimassa vappua vähän kaupungissa. Ilta meni tavanomaisesti: oli kuohuvaa, oli hauskaa ja sitten oli ne muut.

Tiedän, että minussa on viittä vaille vitusti kusipään vikaa. Mutta minä en voi sille mitään, että naamani ei ole missiainesta. Pahoitteluni siitä huolimatta.

Ne ihmiset, jotka tietävät kuinka älyttömän hyvännäköisiä ja hyvä kroppaisia he ovat, voi huoh! Se ei tarkoita, että omistaisitte koko maailman! Meillä isoilla kusipäillä on ihan samanlainen oikeus mennä mieleiseemme baariin, tanssia siellä vaikkei se ehkä silmälle somaa olekaan, pitää hauskaa ja istua just siihen pöytään, kun mieli sattuu tekemään! Vaikka sinä jumalainen kaunotar joraatkin pöydän vieressä, jonka penkille olet jättänyt laukkusi ikään kuin varaukseksi, siinä on silti tilaa meille muillekin. Ja minähän perkele menen siihen istumaan, jos mieli sattuu tekemään!

Vaikka minä niin teenkin, se ei tarkoita sitä, että varastan laukkusi. Turha mulkoilla minua. Vaikka se laukku olisikin vieressäni penkillä, se ei kusipäisyydestäni saastu. Äläkä lähetä häätämään minua pöydästä kultalusikka perseessä syntynyttä, inisevää leikkikaluasi, jota kutsut poikaystäväksesi, takaan, että minulla on tuplasti enemmän munaa kuin hänellä. Istuin jo, tulkoon repimään ylös! Inisijöitä kutsutaan hyttysiksi ja liiskataan käsien väliin! PAM!