Iitu täyttää pian kahdeksan vuotta, eikä elämässäni ole hetkeen ollut mitään niin kertakaikkisen valloittavaa. Se on säälittävä, pelokas, arka, ääliö, suloinen ja aivan helvetin fiksu. Siksi minä sitä rakastan.
Berninpaimenkoiria meillä oli ennenkin ollut kolme kappaletta, ja edellinen oli kuollut pari vuotta aiemmin, kunnes äitini kanssa päätimme, että emme osaa elää ilman koiraa. Isäni vastusteluista huolimatta, äitini alkoi etsiä pentua ja viimein se löydettiin.
Ajoimme vanhempieni kanssa katsomaan Iitua ensimmäistä kertaa Etelä-Suomen puolelle kesällä 2005. Olimme menossa valitsemaan pentuamme, ja riitelimme koko matkan koiran nimestä. Pentujen määrää en muista, mutta noin 10 iloisen pienen berninpennun joukosta valitsimme sen pienen rääpäleen, joka istui yksin pesän nurkassa syömässä siskon paskaa. Pennun valitsimme yhdessä isäni kanssa, mikä muukaan se olisi voinut olla!
Muistan seuraavat tuskalliset viikot, kun tappelimme koiran nimestä ja odotimme kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun pienen pörröisen lapsen saisi hakea kotiin. Vasta edellisenä iltana istuimme jälleen vanhempieni kanssa olohuoneessa keskustelemassa koiran nimestä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen isäni tuumasi "Iitu" ja se oli sillä selvä, asiasta ei keskustella. Siitä tulisi karvavauvan nimi.
Jälleen kurvatessamme kasvattajan pihaan, menimme varovasti sisälle ja kasvattajan avatessa keittiönsä ovesta, olimme kaatua kun pentujen lisäksi kimppuumme hyökkäsi myös niiden emä. Kasvattajan kootessa laumansa takaisin keittiön ja muun talon puolelle, yritimme tunnistaa valitsemamme kakkanaaman, siinä onnistumatta. Kasvattaja näytti meille sitten pentumme ja se oli pienin ja säälittävin koko porukasta. Kasvattaja nosteli loput pennut aidan yli olohuoneen puolelle, jotta saisimme rauhassa tutustua Iituumme. Äitini ja kasvattaja täyttivät paperit, minä nappasin pennun syliini ja viimein pääsimme lähtemään kotiin.
Olimme auton takapenkille tehneet pikku-Iitua varten pesän matalareunaisesta pahvilaatikosta, sanomalehdistä ja vanhasta täkistä, jotta pennulla olisi hätätapauksessa paikka pissiä ja jossa se voisi nukkua. Iitu nukkui aluksi sylissäni ja yritin välillä siirtää sen tekemällemme pedille, ettei se vahingossakaan pissisi syliini. Siirtelystäni huolimatta, Iitu kömpi aina takaisin syliini ja kun se sen teki, minut oli myyty. Iitu nukkui koko loppu matkan sylissäni. Kotipihaan päästessämme laskin Iitun äkkiä ulos autosta maahan. Iitu kuitenkin säikähti vanhempiani ja meni auton alle piiloon, eikä sitä saatu sieltä pois, ennen kuin häädin vanhempani pois, MINUNHAN sylissäni se yli kaksi tuntia nukkui!
Iitun tehtyä tarpeensa siirryimme sisälle ja vein pienen suloisen karvakasan olohuoneen lattialle ihmeteltäväksemme. Ajattelimme, että se saattaisi alkaa vinkua yöllä ikäväänsä emän ja sisarusten luo, joten teimme pedin minulle olohuoneen lattialle. Kun viimein maltoin mennä unille, Iitu käpertyi myös nukkumaan patjani viereen, nojatuolin alle. Jossain vaiheessa yötä heräsin outoon tunteeseen, että joku tuijottaa. Avatessa silmäni, tuijotin olohuoneen lipastoa, enkä millään ymmärtänyt, miten siihen olin päätynyt nukkumaan. Vaihtaessa kylkeäni, meinasin huutaa ääneen, kun säikähdin pikkuista mustaa kirsua ja pieniä ruskeita silmiä, jotka tapittivat minua ihmeissään vain parin sentin päästä. Korvat olivat höröllä ja häntä heilui pikkuisen. Olinko sitten kuorsannut tai narskuttanut hampaita, en tiedä. Vähän aikaa silittelin Iitua ja juttelin sille hiljaa. Sitten se lysähti jälleen patjani viereen unille.
Ensimmäinen viikko meni täysin ihmetellessä, en millään meinannut muistaa koko pennun olemassa oloa. Eräskin aamu avasin huoneeni oven ja *LÄTS* heti oveni edessä oli pissilätäkkö, johon totta kai astuin. Jäin kiroamaan hetkeksi ja unen pöppörössä yritin yhdellä jalalla pomppia vessaan, mutta hyppäsinkin suoraan puhtaalla jalallani seuraavaan lätäkköön. Turhautuneena menin vessaan pesemään molemmat jalkani. Menin keittiöstä hakemaan lattian pesutarpeita ja ensimmäisenä astuessani vessasta ulos ja käännyttyäni vasemmalle keittiötä kohti, astuin kolmanteen lätäkköön ja ei kun taas pesemään kinttua. Viimein olin sen verran herännyt, että tällä kertaa jo ymmärsin katsoa mihin astun. On ne koiravauvat vaan ihania!
Hauskinta Iitussa oli se, että kumartuessani poimimaan mättäältä mustikoita, se yritti väkisin tulla syömään ne. Jos en antanut sille mustikoita, se perkeleen pentu puri minua. Kuten jokainen koiranpentu, Iitu oli leikkisä ja aina valmis kaikkeen, silti se oli käsittämättömän rauhallinen pennuksi. Se oli huomiomme keskipiste, meidän auringonpaisteemme, jonka kerjäävä katse ruokapöydän vieressä sai sydämen särkymään.
Vielä kerron erään "tosi hauskan" tapauksen, joka naurattaa aina kaikkia muita paitsi minua. Ohjasin kaverini kanssa erästä kerhoa ja kerran poljin pyörällä sieltä kotiin. Äitini tuli Iitun kanssa vastaan ja äiti otti pyöräni ja minä otin Iitun hihnan. Vähän aikaa käveltyämme aloin ihmettelemään, mitä söytävää Iitu pusikosta oli löytänyt ja nappasin pennun syliini. Tuijottaessani maassa olevaa paperia ja puoliksi syötyä ruskeaa, pehmeää kökköä, Iitu nuolaisi naamaani ja samalla tajusin sen mutustaneen ihmisen paskaa, jonka se juuri siirsi naamalleni nuolaisemalla. Kotiin ei onneksi ollut kun kaksisataa metriä ja sen juoksin koira sylissäni hirveän huudon kanssa, äitini jäädessä nauramaan jalat ristissä siihen paikkaan, jottei olisi kussut housuihinsa. Sisälle päästessäni huusin iskän ulos katsomaan Iitua ja tämä säikähtäneenä kömpii sohvalta ylös kysyäkseen mikä oli hätänä.
"VITTU MULLA ON IHMISEN PASKAA NAAMASSA, POIS EESTÄ NYT PERKELE, ETTÄ PÄÄSEN SUIHKUUN!"
Lisää tarinoita Iitusta tulossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti