Kiire on yksi niistä asioista, joita vihaan liikenteessä. Joskus on pakottava tarve päästä paahtamaan täysillä yli sallittujen rajoitusten, mutta se on pelottavaa ja inhoan sitä.
Itsellenihän tänään juurikin kävi niin hauskasti, että töihin tullessani tajusin työpaikan pihassa, että ei riivattu, työpaikan avaimet on kotona. Ei muuta kun auto ympäri, vartti aikaa ehtiä Leivonmäeltä Joutsaan ja takaisin. Mukaan kun sekoitetaan pari sunnuntaiajelijaa ja rekkaa, niin hermohan siinä menee. Ohittamaankaan en päässyt. En loppujen lopuksi ollut kuitenkaan kuin 5 minuuttia myöhässä, enkä saanut odottavilta asiakkailta huutojakaan. Pahoittelin kuitenkin kovasti.
Laitan päivän möhläykseni pahan hämmentymisen piikkiin. Hain kevään yhteishaussa Mikkelin ammattikorkeaan opiskelemaan kansalaistoimintaa ja nuoristyötä. Tänään inisin ja kitisin ystävälleni, että jo olisi aika kuuluakin jotain. Kotiin mennessäni odotti pääsykoekutsu postilaatikossa. Hui.
Laittaessani hakupaperit menemään, en ollut varma haluanko ammattikorkeaopintojen pariin. En ole varma vieläkään. Ajattelin silloin, että minulla on pääsykokeisiin asti aikaa miettiä. No, nyt pääsykokeet häämöttävät vain muutaman viikon päässä, eikä aikaa miettimiseen ole juuri nimeksikään.
Vanhempani kannustavat minua kovasti edes yrittämään ja alan itsekin kallistua siihen vaihtoehtoon. En ainakaan menetä mitään, todennäköisesti vain katuisin jälkeen päin, ellen menisi. Sana "ammattikorkea" vaan kuullostaa hirmu pelottavalta ja vaikealta, vaikka se ei sitä todennäköisesti olekaan. Eniten minua hirvittää vieraiden kielien opinnot. Englannin ja ruotsin kielentaitoni ovat pahasti ruosteessa. Yläasteella pahin ongelmani oli, etten vain oppinut sanoja hirmuisesta pänttäämisestä huolimatta. Kieliopit eivät taas tuottaneet niin suurta haastetta.
Hauskintahan tässä on toki vielä sekin, että en ole varma, onko nuorisotyö todella se minun alani. Jaksanko tästä päivästä eläkepäiviin asti toimia esimerkillisenä nuoriso-ohjaajana leireillä ja projekteissa, kerhoissa ja tapahtumissa. Pidän siitä työstä, pidän toiminnan suunnittelusta siinä missä toteuttamisestakin. Valmistun kuitenkin periaatteessa kolmannen sektorin toimijaksi, järjestötyön ammattilaiseksi ja yksi pelottavan kuuloinen opintokokonaisuus valmentaa minua johtamiseen.
Ja kuka hullu minut palkkaa järjestöön toiminnanjohtajaksi!? Hei, come on! Lukekaa tätä blogia! Tässä maailmassa vituttaa kaikki! Mistä revitään positiivinen, avoin ja miellyttävä työilmapiiri, kun pomona olisin minä!? Toivottavasti kasvan tästä positiivisempaan suuntaan ja nauran tällä merkinnälleni vielä makeasti. Toivon olevani niiiiin väärässä. Tokihan meillä kaikilla huonoja päiviä on ja tämä blogi taitaa suurimmaksi osaksi olla huonojen päivieni tuotosta. Olen minäkin toisinaan ihan kiva. Oikeasti.
Nyt etsin mieleni sopukoista innostuneen asenteen ja lähden avoimin mielin uusia tuulia päin!
Onnistunko?
Ainakin tämä on tuskallisen vaikeaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti