Suunnitelmani tämän blogin suhteen ovat kyllä karahtaneet kiville ja pahasti. Toivoin, että minulla olisi aikaa ja mielenkiintoa purkaa elämääni tähän, ennen kun pidin niin hirveän paljon kirjoittamisesta. Mutta nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan mitään asiaa tänne. Raivoamiset on raivottu, elämä jatkuu...
...ja yllättävintä on ollut se, että olen havainnut olevani jotakuinkin onnellinen. Tyytyväinen elämääni, ensimmäistä kertaa aivan liian pitkään aikaan. Vuosi sitten muutimme Temen kanssa takaisin kotipaikkakunnallemme, josta pois muuttaessani kuusi vuotta sitten uhosin, etten koskaan palaisi. Ja yhtäkkiä kaikki kääntyykin täysi päälaelleen. Alunperin muutimme takaisin vuokra-asuntojen hintojen vuoksi. Tarkoitus oli, että etsimme töitä täältä käsin ja muutamme heti, kun toinen töitä saa. Sitten, yks-kaks, ensin minä saan töitä ja sen jälkeen Temekin. Minulla ensimmäinen työ päättyi ja sainkin ihmeen kaupalla toisen, josta en haluaisi millään lähteä pois!
Vuokrasimme pienen yksiön aivan tämän kyläpahasen keskustasta ja mahdollisesti muutamme isompaan ja edullisempaan asuntoon lähi kuukausina. Ja minä olen kerta kaikkisesti onnellinen. En tiedä johtuuko se tutusta, rakkaaksi tulleesta ympäristöstä, olenko itse saanut pääni sisällä jonkin asian kuntoon vai onko stressin ja rahahuolien pois lähtö onneni takana. Ei sen väliä, tämän en anna enää romahtaa.
Lisäksi tänään olen miettinyt paljon itseäni ihmisenä, työntekijänä, puolisona, ystävänä ja tyttärenä. Ehkä oli alunperinkin virhe muuttaa pois, olin menettää paljon, menetinkin pois muuttaessani paljon ja kaipaan menettämiäni asioita, mutta niille virheille en enää voi mitään. Mutta en menettänyt kaikkea.
Olen ollut hyvin kauan melko epävarma ja vainoharhainen läheisteni suhteen. Tämä on hirveän vaikea asia selittää... En niinkään mieti sitä, mitä he ajattelevat kodistani, vaatteistani tai mielipiteistäni vaan siitä minkälainen ystävänä olen heille. Pitävätkö he minusta oikeasti? Voinko luottaa heihin? Voiko joku oikeasti rakastaa minua? Nämäkin epämääräiset epäluulon hetket ovat jäämässä taka-alalle. Tänään ajattelin, että minulla on ympärilläni liuta upeita ihmisiä, joista jokaisen menettäminen olisi sata kertaa pahempaa kuin aiemmin menettämäni. Pitäisi ehkä joskus sanoa se heille ääneen. Onni suosii kusipäitä, tällä kertaa tätäkin yksilöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti