Taidan kirjoittaa nyt kissastani, Nannasta. Mainittakoon ensimmäiseksi, että minulla on myös koiran. Koirani, Iitu asustaa vanhemmillani. Koira on minun, mutta siinä vaiheessa, kun päätin peruskoulun ja suunnittelin muuttoa opiskelun perässä toiselle paikkakunnalle, totesimme, että ulkona vapaana oleskelemaan tottunut Iitu -raasumme, ei sovi pieneen tunkkaiseen kerrostaloasuntoon kahden opiskelijan kanssa. Meillä ei olisi ollut aikaa eikä minulla varsinkaan energiaa huolehtia koiran riittävästä ulkoiluttamisesta opiskelun ohella, joka olikin yllättävän rankkaa.
Päätimme sitten tehdä Temen kanssa pienen kompromissin. Kerran emme pystyisi pitämään koiraa, otamme kissan. Katselimme ilmoituksia lehdistä ja netistä, etsimme maatiasikissaa, josta saisimme ihmisrakkaan ja leikkisän sylivauvan. Lopuksi älysin soittaa yhdelle kaverilleni, joka kissojen kanssa ikänsä oli touhunnut, tietäisikö hän ketään, jolla pentuja olisi. Ja sattuipa niin sopivasti, että hänellä oli, luovutusikä oli vain parin viikon päässä. Valitsimme kahdesta pennusta nartun, jota kaverini kehui erittäin ihmisrakkaaksi, kehrääväiseksi ja väritys sattui vielä olemaan hauska: musta-ruskea-valkoinen.
No, haimme pennun ja minä halusin sille kunnon lässytysnimen: Nanna. Ja Nanna on minun lapsi. En kaipaa ihmislasta, karvaiset lapset riittävät minulle oikein hyvin. Nanna oli juurikin kaikkea sitä, mitä meille oli luvattu. Väsyessään se tuli aina meidän syliimme sohvalle tai sängylle nukkumaan. Ihan ensimmäisen yönsä meidän kanssamme, se nukkui koko yön minun tyynyni vieressä. Se oli todella ihmisrakas, sisäsiisti, ihana ja hirveä riiviö.
Kuinka monena yönä heräsimmekään siihen, että olimme unissamme työntäneet sormet tai varpaat peiton ulkopuolelle, joiden kimppuun se riiviö hyökkäili. Sattuu muuten aivan pirusti, kun pikkuinen kissanpentu roikkuu hampaidensa ja kynsiensä varassa koko painollaan varpaasta. Ja kuinka monta kertaa siitä on uhattu tehdä karvahattu.
Vielä ei Nannaa ole hatuksi laitettu, lapseni kun on. Teepä kissalleni pahaa, teen sen saman pahan sinulle. Jossain vaiheessa sitten Nanna oppi keskustelemaan kanssamme. Ja tekee sitä yhä edelleen. Kun meistä jompi kumpi tulee kotiin, se nukkuu yleensä sängyllä. Se kurkistaa unisesti, kuka hänen arvokkaita kaunesuniansa kehtaa häiritä. Hetken tuumattuaan se nousee ylös ja venyttelee. Venytellessään se nostaa aina toista tassuun siten, kuin se morjestaisi. Sitten sen kipittää perässä joka paikkaan naukuen, maukuen, puristen ja pöristen, ja sille pitää vastata ja esittää kysymyksiä. Välillä voi mennä puolikin tuntia tälläistä keskustelua. Sitten, kun se on asiansa saanut kerrottua, se hyppää taas jonnekin nukkumaan tyytyväisenä.
Ja nukkumisenhan kissa osaa kaikesta parhaiten. Joskus veimme sen anoppilaan viettämään viikonloppuja. Pikku kylän sivukylän sivukylän sivussa on rauhallista ja paljon metsästettävää, joten se opetettiin siellä viettämään yönsä ulkona. Viikonlopun pihalla riehuttuaan, siitä tuli hirvittävän riehakas, siis unissaan. Se vain nukkui, nukkui ja nukkui koko alkuviikon. Vasta keskiviikkona ja torstaina se virkosi sen verran, että pikkuisen jaksoi laiskasti tassulla tupsuttaa narun päätä, kun yritimme leikkiä sen kanssa.
Sanotaan, että jossain vaiheessa ihmiset ja lemmikit alkavat muistuttaa toisiaan jollain tapaa ja Nannan suhteen, minun on tunnustettava, että paikkansa se pitää. Jos minulla on kova tahto, niin on sillä kissallakin. Aluksi Nanna oli vain jatkuvasti kiehnäämässä ja hirveän seurallinen. Mutta sitten, kun se ei halutessaan saanutkaan huomiota, se perkele hyökkää kimppuun! Jos en aamuisin unen pöppörössä ymmärrä heti lisätä hänen korkeudelleen vettä tai ruokaa, vaikka hän siitä ilmottaisikin kova äänisesti naukuen ja jaloissa kieppuen, se kipittää perässä ja puree. Jos taas hän on hellyyden kipeä, ja on aikansa kiehnännyt ja kehrännyt vieressä, eikä hän siltikään saa kaipaamaansa huomiota, taas se puree. Ja jestas, mikä huuto, jos hänen arvonsa pyhä hiekkalaatikko on jätetty putsaamatta.
Haaveilemme toisesta lemmikistä, mutta Nanna on koirastanikin jo niin mustasukkainen, että esimerkiksi toinen kissa ei tulisi kysymykseenkään. Haaveilemmehan toki kaikenlaisista otuksista, mutta täytyypä ensin selvitä seuraavat 10 vuotta tuon katin rohjakkeen kanssa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti