keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Siivoushistoria

Olen mielestäni jossain määrin kummallinen. En voi nimittää itseäni laiskaksi, mutten ahkeraksikaan, enkä osaa sanoa, kumpaa olen lähempänä. Vai olenko sieltä väliltäkään mitään.

Teininä olin hervottomasti vittupäisempi, kuin nyt. Luulisin. Ainoan lapsen ominaisuudessa minua on varmasti jonkin verran lellitty ja vanhempieni turhista yrityksistä huolimatta, en rahaa vasten juurikaan suostunut tekemään kotona yhtään mitään hyödyllistä. Kun olin lapsi ja äiti käski siivota huoneeni, kasasin kaikki tarvitsemani lelut jonnekkin piiloon. Äitini tullessa katsomaan, mitä olin saanut aikaiseksi, sain kehut tekemästni siivouksesta ja hänen kääntäessään selkänsä, leväytin lelut piilosta ja huoneeni oli jälleen saman näköinen, kuin aina ennenkin. Oli kiva jatkaa taas leikkejä, kun äiti oli taas hetken hyvällä tuulella. Vain hetken, mutta oli kuitenkin!

Teininä sama homma jatkui. En juurikaan välittänyt, kuinka levällään kynäni, vihkoni, koulukirjani yms tavarani olivat. Lattialla lojui cd -levyjä ja minulla ei kerta kaikkisesti mennyt jakeluun, miksi äiti vaivasi sillä päätään. Kuinka monesti kävimmekään saman keskustelun äitini kanssa. Sanoin aina: "Mun huonehan se on. Jos häiritsee, nii laita ovi kiinni." Lausumiani korostin voimakkaasti sanalla "vittu" joka toisen sanan väliin ja korottamalla ääntäni. Sitten lampsin tyytyväisenä jonnekkin pusikkoon polttelemaan salaa tupakkia.

Äitini jonkinlainen pakkomielle siisteydestä ei kerta kaikkisesti mennyt meikäläisellä jakeluun. Onneksi hänkin on saanut hiukan hillittyä itseään, eikä enää riehu imurin ja pölyrätin kanssa päivittäin. Minussa äitini siisteys herätti täysin päinvastaisen reaktion, enkä kertakaikkisesti jaksanut välittää, minkälaisten villakoirien ja pölypunkkien kanssa nukuin ja asuin. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle ammattikoulun perässä ja asuin ensimmäisen opiskeluvuoteni koulun asuntolassa. Asuin pääasiassa huoneessani yksin, pari kertaa minulla oli kämppiskin, mutta kumpikin keskeytti opintonsa ensimmäisen vuoden aikana ja sain nauttia yksinäisyydestäni villakoirien keskellä. Koulupaperini, kynäni ja muistiinpanoni lojuivat siellä sun täällä, vaatekaappi oli sekaisin enkä kertakaikkisesti vaivautunut viikkaamaan vaatteittani. Aika ajoin sain kuitenkin totaalisen kohtauksen, joka vaati täydellistä siisteyttä. Koulupäivän jälkeen aloitin siivoamisen ja sitä sitten kestikin loppu illan, kun imuroin, pyyhin pelyt, pesin lattiat, järjestelin kaapit ja koulupaperit työpöydän laatikoihin ja kävin läpi jokaisen lappusen ja vein turhat jätesäkeissä roskikseen.

Sitten muutimmekin jo Temen kanssa yhteen. Sama touhu jatkui, pidimme kämpän perussiistinä, mutta emme juurikaan siivonneet. Pidimme sitten parin kuukauden välein sellaisia supersiivouspäiviä, jolloin sitten siivottiinkin useammankin kuukauden edestä. Sama jatkui, kun muutimme toiseen asuntoomme, toiselle paikkakunnalle minun toisen kouluni perässä. Vuokrasimme kerrostaloasunnon ja sattuipa sitten niin somasti, että heti yläpuolellamme ja melkein seinämme takana asui pari hullua ja muutimme asunnosta pois jo vajaan vuoden jälkeen. Kolmanteen yhteiseen asuntoomme muuttaessa en ollut muuttunut pätkääkään siivoamisen suhteen. Jossain kohdassa opin rakastamaan ruuanlaittoa ja meillä oli Temen kanssa periaatteessa sanaton sopimus työnjaosta: minä tein ruuat ja sotkin astiat, hän söi tyytyväisenä ja pesi sotkemani astiat.

Siivoamisen ja järjestyksen ylläpitämisen suhteen, Teme oli meistä se, joka hiukan aikuistui ensin. Hänen pahoja siitepölyallergioitaan ei juurikaan helpottanut se, että joka paikkaa hallitsi tasaisen paksu pölykerros. Minun opiskellessani viimeistä kevättä, hän oli suurimman osan aikaa työttömänä ja kulutti päivisin aikaansa pääasiassa siivoamalla ja laittamalla paikkoja järjestykseen. Minuahan se ei toki haitannut. Koulusta päästyäni kävimme usein kaupassa ja tein hänelle jotain hyvää ruokaa ja taas hän siivosi jälkiäni.

Nyt meillä on neljäs yhteinen vuokra-asunto. Sanon aina, etten halua aikuistua koskaan, mutta olen pikku hiljaa alkanut havaitsemaan merkkejä siitä. Minua ei niinkään häiritse se, että koruni, meikkini ja paperini ovat levällään, mutta kissanhiekka lattialla on todellakin ikävää varpaissa ja pölypallot petivaatteissa kutittavat nenää. En tiedä sitten, onko äitini onnistunut tartuttamaan Temeen jonkin siivousbakteerin, koska nykyään meillä imuroidaan kerran päivässä, jotta ne kissanhiekat eivät kulkeutuisi sänkyyn tai ympäri kämppää. Ja siinä samalla, sitten imuroidaan asuntoa muutenkin. Pääasiassa imuroinnista vastaa Teme ja hän sitten aina minulle mainitsee, kun olisi aika taas siivota kunnolla, mutta edistyksenä on se, että sitten minä tosiaankin siivoan.

Joskus saan oma-aloitteisiakin siivouskohtauksia. Esimerkiksi sellainen päivä oli tänään, kun alkoi kiukuttaa kolmen kuukauden takaisen muuttomme viimeiset rippeet ja päätin tyhjentää viimeiset kassit ja laatikot. Ensimmäiseksi hämmästyksekseni löysin täyden lonkerolaatikon kaapista, mistä lienee ilmestynyt. Toinen hämmästykseni oli, kun Teme oli minulle pari kuukautta vittuillut yhdestä laatikosta ja jätesäkistä, jotka lojuivat vaatekaapissamme. Kun olivat kuulemma minun tavaroitani täynnä, eikä hän voi tietää, mitä niille pitää tehdä. No, minäpä sitten otin ja tyhjensin ne tänään. Voitte kuvitella, miten nautin päästessäni näpäyttämään Temeä takaisin, kun jätesäkistä nousi ensin hänen viidet farkkunsa, kateissa olleet shortsit, työvaatteita vino pino ja minun kolme villasukkapariani. Laatikosta löytyi taas kaksi minun työpaitaani, cd-levyni ja toinen vino pino Temen työvaatteita. 

Ja uskokaa tai älkää, meillä on Temen kanssa ihan terve ja hyvä parisuhde. Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun joskus vaan on aivan helvetillisen nautinnollista päästä vittuilemaan takaisin. HAH!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti