tiistai 21. toukokuuta 2013

Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 2

Tarinat Iitusta jatkukoon.

Pennun kouluttaminen oli pääasiassa minun vastuullani, emmekä uskoneet sen tarvitsevan muuta kuin peruskäskyt. Bernillä yleensä on hirveä miellyttämisen halu ja mieluiten se on mahdollisimman lähellä omia ihmisiään eikä sinänsä kaipaa muuta kuin yhteistä leikkiä, lenkkiä ja puuhaa ihmistensä kanssa. Yleensä berni on sosiaalinen, joka on ystävä kaikkien kanssa, mutta Iitu oli aina ollut arka ja siitä tuli sillä tavalla vähän sosiaalisesti "vammainen" vaikka sitä koirakouluissa ja muissa käytimmekin.

Iitun lempilelu oli vanhasta sinisestä vaatteesta tehty solmu, jota se retuutti joka paikkaan. Vinkulelut olivat ihan kivoja, mutta mieluiten hän leikki rätillään tai gepardi-pehmolelulla, jonka mahassa oli semmoinen röhkivä juttu.

Uiminen oli hänelle suuri ihmetyksen aihe ja viimein saimmekin sen opetettua kahlailemaan. Sillä vain meni hetki ymmärtää, että vesi todella viilentää kesän hellepäivinä.

Iitu oli varmaan jo vuoden vanha, kun olin sen kanssa etupihalla leikkimässä. Sen mielenkiinto leluja kohtaan oli hiipumassa ja se tykkäsi enemmän "tappeluleikistä", jossa sen kanssa piti hyppiä ja murista. Hän oli olevinaan pelottava. Sain kuitenkin Iitun piiiitkästä aikaa innostumaan leluista ja heittelin sen haettavaksi leluja. Välillä sitten vähän vedettiin köyttä ja riepoteltiin leluja ympäriinsä. Sitten heitin Iitulle jonkun solmun tai jotain ja se lähti sen perään, mutta kaarsikin siitä ohi ja juoksi suoraan pihan toiselle puolelle ja jyrkkiä rappusia alas kohti rantaa. Minä menin hölmönä perässä katsomaan, minkä hepulin se nyt sai. Kun pääsin rantaan vievien rappusten yläpäähän totesin äitini olevan menossa työkaverinsa kanssa saunasta uimaan. Iitu pääsi sillä hetkellä rannassa olevalta terassilta ponnistamaan ja hyppäsi suoraan järveen. Jäimme hölmistyneenä tuijottamaan äitini kanssa koiran touhua, olihan ensimmäinen kerta kun se hyppää järveen ja ui siellä, eikä vain kahlaa. Se ui laiturin ympäri ja tuli rantaan, nousi ylös ja meni nukkumaan. Tämä oli luokkaansa viimeinen tempaus, ja nyttemmin Iitu tykkää vain kahlailusta.

Viemme kesäaikaan Iitun yleensä aina kesken lenkin sekä lenkin jälkeen kahlailemaan. Pitkään se ei koskaan vedessä viihdy, mutta sitten meneekin järvestä tulon jälkeen hetki, ennen kuin hän saa rituaalinsa suoritettua. Ei nimittäin puhettakaan, että matkaa voitaisiin jatkaa, ennen kuin Iitu on löytänyt mahdollisimman roskaisen pusikon, minä kellahtaa kierimään. Sitä hepulia on mahdoton katsoa nauramatta. Oma rantamme on melkoisen mäen alla ja Iitun löydettyä roskainen puun juuri ja kellahdettua siihen, se valuu melkein takaisin järveen nenä edellä kieriessään.

Muistatteko vielä kun edellisessä osassa kutsuin sitä koiraa fiksuksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti