No johan tässä taas tovi vierähti, ennen kuin sai aikaiseksi kirjoittaa. Tai yleensä jaksoin, muistin ja on aikaa kirjoittaa. Uusi työpaikkani imee niin voimani totaalisesti, että yritän työpäivien jälkeen väkisin tehdä jotain, etten jämähdä ja nukahda ennen aikojani. Mutta sen verran voin sanoa, että varmaan ensimmäistä kertaa eläissäni minulla on työpaikka, jonne ei aamuisin vituta mennä.
Tuo meni jo sen verran shokkipaljastuksesta, että ilmiantakaa nyt saatana joku tämä jo Seiskaan!
Mutta vakavasti puhuttuna, näin nyt vain sattuu olemaan. Meillä on töissä mukava porukka, minulla on tekemistä ja mukavan pieni kiire jatkuvasti. Aika menee kuin siivillä ja huumoria riittää. Mikäs sen parempaa.
Täytynee tässä sekin mainita, että kävin tosiaan ammattikorkeakoulun pääsykokeissa. Päällimmäisenä siitä reissusta jäi melkoisen hämärä fiilis. En yhtään osaa sanoa, menikö se hyvin vai huonosti. Mutta mikä parasta, sain kaverini häihin mekon älyttömän halvalla!
Sattuipa olemaan näet niin, että pääsykokeisiin ilmoittauduttuani ja kirjallisen tehtävän tehtyäni totesin minun kohdaltani kokeiden jatkuvan vasta kolmen tunnin päästä. Kilautin kaverilleni, joka minut tuli koulun pihasta hakemaan ja suuntasimme sitten keskustaa kohti. Kävimme kahvilla ja mussutin melko maukkaan kanasämpylän. Erikoista tunkea kanan kaveriksi leivän väliin persikkaa, oli silti ihan jees. Kiertelimme kauppoja jonkun aikaa. Itsehän olen helvetin vaikea vaatekaupoissa. Tykkää kyllä shopata ja penkoa vaatehyllyjä, mutta olen perkeleen tarkka siitä, mitä päälleni voin laittaa ja mitä en. Tämän lisäki vartaloni sattuu olemaan melkoisen paksu ja minulle ei tuosta vain löydetäkään vaatteita. Tai löytäisin niitä kyllä, ja paljonkin, mutta vaatteiden valmistajat usein suuntaavat tuotteensa niille, joita kutsun pakkasen raiskaamiksi pulkan naruiksi, kuivan kesän oraviksi tai normaali painoisiksi. Rimpula ja barbie käyvät myös. Tarkoitan tällä, että meikäläisen perseen leveys ylittää vaatteiden koot.
No, aikamme kierreltyämme satuin löytämään pitkän, melkein maata laahaavan mekon. Se oli hyvän värinen eli pirteän musta (pukeudun aina, kuin olisin menossa hautajaisiin) ja rento, mutta juhlava. Tissien kohdalla on hieno helmistä ja paljeteista väkerelty koristus. En ehkä itse olisi iskenyt siihen silmiäni, mutta kaverini komensi minut sen kanssa sovituskoppiin. Sain kuin sainkin revittyä sen onnistuneesti päälleni ja sitten alkoikin peilin edessä ihmettely: Hetan päällä on MEKKO. OMG.
Peilin edessä ihmetellessäni aloin tarkastelemaan helmi-paljettiräpellystä ja huomasin parista kohtaa puuttuvan niitä. Viimein tulin siihen lopputulokseen, että ostan mekon ja menin kysymään toista kappaletta, halusinhan ehjän. Myyjä tarkisti tilanteen ja se oli ainokainen. Toinenkin myyjä tuli tutkimaan ja harmittelemaan räpellyksen vajavaisuutta ja tuli minulta kysyneeksi, ottaisinko mekon PUOLEEN HINTAAN. Luulin saavani jonkun 20-30% alennuksen, mutta 50 euron mekosta tulikin 25 euron mekko! Hallelujaa! Parasta on, että räpellystä on kuitenkin niin laajalla alueella, että sieltä edes huomaa parin killuttimen puuttuvan! Tässä sen näkee, että aina kannattaa valittaa kaikesta!
Pääsykokeiden jatkuessa oli pirun paljon parempi mieli, vaikka seuraavien ohjelmien välillä olikin melkein kahden tunnin odottelu.
tiistai 11. kesäkuuta 2013
torstai 30. toukokuuta 2013
"Hortonoomi"
Tässäpä ollaan oltu hiukan kiireisiä.
Lupaava urani alku uimahallin uinninvalvojana on ohitse ja olen alkanut tekemään siirtymistä ABC:n leiviin. Koulutuksia on riittänyt, niitä riittää vielä ja tuntuu, että opittavaa on loputtomasti, niin kuin todennäköisesti onkin, mutta tekeminen ei lopu ja se on ainoastaan hyvä asia. Odotan innolla, että pääsen kunnolla töihin. Ja heti, kun hampurilaisten paisto sujuu, voin opetella jonkin toisen homman! Paljon monipuolisempaa työpaikkaa tuskin enää onkaan!
Olenhan toki ehtinyt tekemään tässä muutakin, kuin istuskelemaan koulutuksissa. Hurahdin ja pahasti.
Nimittäin, viime lauantaina avasin sanaisan arkkuni ja ilmoitin äidille haluavani takapihalleni kasvamaan ruohosipulia, persiljaa ja basilikaa. Voi, miksi!?
Äitinihän innostui kovasti, hirviöteinipoikatytöstä on alkanut kuoriutumaan aikuinen ja vieläpä nainen. Ajatelkaa, nytkin on kesämekko päällä, sävyltään pirteää mustaa.
Joka tapauksessa, äitini innostui niin, että raahasi minut heti siltä istumalta torille etsiskelemään haluamani kasvit. Yritti tuputtaa kukkia ja tomaatteja. En tiedä, mikä minuun meni, kun suostuin ottamaan amppelimansikan. Äitinihän koko lystin maksoi, vaikka kovasti varoittelin säälittävistä viherpeukalon taidoistani.
Uskokaa tai älkää, varoitukset olivat aiheellisia. Erittäin aiheellisia. Ei nimittäin amppelimansikan osto ehtinyt vanhentua kuin viisi kokonaista päivää, niin johan minä toivoton hortonomi soitan äidille, että olenkohan mahdollisesti kastellut liikaa vai liian vähän amppelimansikkaa, kun on kovasti nuukahtanut. Äiti käski kokeilla sormella. Miksei se heti tullut mieleeni!? Ilmoitin kokeilemisen olevan melko turhaa, koska sillä olin vastikään kipannut kasvin juureen monta desiä vettä.
Suureksi hämmästyksekseni, kasvi alkoi kuin alkoikin virkoamaan. Nyt olen sitten sitä mieltä, että olisin mahtava hortonomi, mutten ole vielä päässyt puhkeamaan kukkaan. Tai sitten hortonomi asuu hyvin syvällä sisälläni, eikä koskaan tulekaan ulos.
Voisin melkein ruveta hurjaksi ja ostaa viikonloppuna terasille vieläpä jonkin kukan. Äitillä olisi isoja ruukkuja kotona vaikka millä mitalla.
Tai, ehkei sittenkään?
Lupaava urani alku uimahallin uinninvalvojana on ohitse ja olen alkanut tekemään siirtymistä ABC:n leiviin. Koulutuksia on riittänyt, niitä riittää vielä ja tuntuu, että opittavaa on loputtomasti, niin kuin todennäköisesti onkin, mutta tekeminen ei lopu ja se on ainoastaan hyvä asia. Odotan innolla, että pääsen kunnolla töihin. Ja heti, kun hampurilaisten paisto sujuu, voin opetella jonkin toisen homman! Paljon monipuolisempaa työpaikkaa tuskin enää onkaan!
Olenhan toki ehtinyt tekemään tässä muutakin, kuin istuskelemaan koulutuksissa. Hurahdin ja pahasti.
Nimittäin, viime lauantaina avasin sanaisan arkkuni ja ilmoitin äidille haluavani takapihalleni kasvamaan ruohosipulia, persiljaa ja basilikaa. Voi, miksi!?
Äitinihän innostui kovasti, hirviöteinipoikatytöstä on alkanut kuoriutumaan aikuinen ja vieläpä nainen. Ajatelkaa, nytkin on kesämekko päällä, sävyltään pirteää mustaa.
Joka tapauksessa, äitini innostui niin, että raahasi minut heti siltä istumalta torille etsiskelemään haluamani kasvit. Yritti tuputtaa kukkia ja tomaatteja. En tiedä, mikä minuun meni, kun suostuin ottamaan amppelimansikan. Äitinihän koko lystin maksoi, vaikka kovasti varoittelin säälittävistä viherpeukalon taidoistani.
Uskokaa tai älkää, varoitukset olivat aiheellisia. Erittäin aiheellisia. Ei nimittäin amppelimansikan osto ehtinyt vanhentua kuin viisi kokonaista päivää, niin johan minä toivoton hortonomi soitan äidille, että olenkohan mahdollisesti kastellut liikaa vai liian vähän amppelimansikkaa, kun on kovasti nuukahtanut. Äiti käski kokeilla sormella. Miksei se heti tullut mieleeni!? Ilmoitin kokeilemisen olevan melko turhaa, koska sillä olin vastikään kipannut kasvin juureen monta desiä vettä.
Suureksi hämmästyksekseni, kasvi alkoi kuin alkoikin virkoamaan. Nyt olen sitten sitä mieltä, että olisin mahtava hortonomi, mutten ole vielä päässyt puhkeamaan kukkaan. Tai sitten hortonomi asuu hyvin syvällä sisälläni, eikä koskaan tulekaan ulos.
Voisin melkein ruveta hurjaksi ja ostaa viikonloppuna terasille vieläpä jonkin kukan. Äitillä olisi isoja ruukkuja kotona vaikka millä mitalla.
Tai, ehkei sittenkään?
tiistai 21. toukokuuta 2013
Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 3
Kahdeksan vuoden ajalta tarinoita Iitusta on kertynyt melkoisesti.
Siitä siis jatketaan. Pennusta pitäen Iitu on ollut melkoisen säälittävä, sydäntä särkevän suloinen arka rääpäle. Ja se on jännä, kun jokin on olevinaan niin pieni ja suloinen, että sitä ei muka voisi komentaa.
Joskus olen kuullut nuista koirankoulutus-tv-ohjelmista, että ihmisen pitäisi olla pomo eikä koiran. Kun katsoo esimerkiksi isäni ja Iitun välistä suhdetta, Iitu sanelee kaapin paikan. Jos isäni vie Iitua lenkille, Iitu päättää mihin päin mennään. Jos ei tahti ja suunta miellytä, hän jää paikalleen makaamaan. Jos taas häntä ei huvita lenkkeily (tai niin isäni väittää), jää se taas paikalleen makaamaan. Kun isäni laittaa Iitulle hihnan, Iitu läppäsee tassunsa hihnan päälle eikä liikkumaan päästä vieläkään. Äitilläni on vähän tomerampi suhde, itselläni taas ei sen kanssa ole pienintäkään ongelmaa. Kyllähän Iitu välillä kovasti kokeilee rajojaan kanssani, mutta aina se on häntä heiluen tullut kun kunnolla komennan.
Jostain syystä Iitu on aina hakeutunut nukkumaan aina jonkin alle. Pienenä se nukkui aina vanhempieni sängyn alla. Iitun tullessa meille, oli talomme remontti vielä hiukan kesken ja vanhempieni sänky oli silloin olohuoneessa. Kun uni alkoi tulla, se ryömi aina seinän viereen, sängyn alle. Ja voi sitä kiukkua, kun se kasvoi eikä enää mahtunutkaan sängyn alle. Jokusen kerran se jäi sinne jumiinkin, raasu.
On myöskin erittäin käsittämätöntä, miten pienen pennun pieru voi jumalauta haista! Kerran pötköttelimme isäni kanssa vanhempieni sängyllä olohuoneessa katsomassa telkkari, kun Iitu oli jälleen kerran mönkinyt sängyn alle unille. Yhtäkkiä isäni pomppasi ylös, vedet silmissään, todeten, että ei täällä voi olla! Vähän aikaa ihmeteltyäni juoksin vedet silmistä valuen ja kurkkuani kakoen ulos. HIRVEÄ!
Sitten kun Iitu ei enää sängyn alle mahtunut, se alkoi ottamaan unensa eteisen naulakon alla, josta roikkuvat takit toimittavat katon virkaa. Antero Mertarannasta on tullut Iitun kauhu. Jääkiekon maailmanmestaruuskisojen aikaan, Iitu viettää illat aina naulakon alla, nurkassa istuen, pää takkien seassa ja tassut tutisten. Sieltä se tulee pois vasta, kun Mertsikin on lähtenyt selostajan kopistaan kotiin.
Vanhempani ostivat jonkin aikaa sitten kesämökin, ja siellä Iitun ehdoton paikka on kerrossängyn ala peti. Sinne se aina juoksee ensimmäisenä, kun mökille mennään. Mikä sen parempaa kun hänelle on oma suojaisa paikka, joka on lisäki pehmoinen ja on vielä tyynykin, jonka voi mytätä mukavasti leukansa alle. Iltaisin saunasta tullessa se makaa aina siellä, tietäen, että kohta joku ainakin yrittää häätää hänet sieltä pois. Vanhempieni mielestä sitä ei saa sieltä pois kirveelläkään, mutta itselläni ei kyllä ollut mitään ongelmaa kun nukkumaan halusin.
Olen muuten ehdottomasti sitä mieltä, että se koira ymmärtää paljon paljon enemmän ihmisen puheesta kuin voimme kuvitellakaan. Peruskäskyjen lisäksi, se ymmärtää hyvin paljon. Esimerkiksi mökillä kun mietin ääneen, että voisin lähteä nukkumaan, Iitu ponnahtaa äkkiä lattialta ylös ja hyppää äkkiä kerrossängyn alapetille.
Oikeasti, se on fiksu.
Siitä siis jatketaan. Pennusta pitäen Iitu on ollut melkoisen säälittävä, sydäntä särkevän suloinen arka rääpäle. Ja se on jännä, kun jokin on olevinaan niin pieni ja suloinen, että sitä ei muka voisi komentaa.
Joskus olen kuullut nuista koirankoulutus-tv-ohjelmista, että ihmisen pitäisi olla pomo eikä koiran. Kun katsoo esimerkiksi isäni ja Iitun välistä suhdetta, Iitu sanelee kaapin paikan. Jos isäni vie Iitua lenkille, Iitu päättää mihin päin mennään. Jos ei tahti ja suunta miellytä, hän jää paikalleen makaamaan. Jos taas häntä ei huvita lenkkeily (tai niin isäni väittää), jää se taas paikalleen makaamaan. Kun isäni laittaa Iitulle hihnan, Iitu läppäsee tassunsa hihnan päälle eikä liikkumaan päästä vieläkään. Äitilläni on vähän tomerampi suhde, itselläni taas ei sen kanssa ole pienintäkään ongelmaa. Kyllähän Iitu välillä kovasti kokeilee rajojaan kanssani, mutta aina se on häntä heiluen tullut kun kunnolla komennan.
Jostain syystä Iitu on aina hakeutunut nukkumaan aina jonkin alle. Pienenä se nukkui aina vanhempieni sängyn alla. Iitun tullessa meille, oli talomme remontti vielä hiukan kesken ja vanhempieni sänky oli silloin olohuoneessa. Kun uni alkoi tulla, se ryömi aina seinän viereen, sängyn alle. Ja voi sitä kiukkua, kun se kasvoi eikä enää mahtunutkaan sängyn alle. Jokusen kerran se jäi sinne jumiinkin, raasu.
On myöskin erittäin käsittämätöntä, miten pienen pennun pieru voi jumalauta haista! Kerran pötköttelimme isäni kanssa vanhempieni sängyllä olohuoneessa katsomassa telkkari, kun Iitu oli jälleen kerran mönkinyt sängyn alle unille. Yhtäkkiä isäni pomppasi ylös, vedet silmissään, todeten, että ei täällä voi olla! Vähän aikaa ihmeteltyäni juoksin vedet silmistä valuen ja kurkkuani kakoen ulos. HIRVEÄ!
Sitten kun Iitu ei enää sängyn alle mahtunut, se alkoi ottamaan unensa eteisen naulakon alla, josta roikkuvat takit toimittavat katon virkaa. Antero Mertarannasta on tullut Iitun kauhu. Jääkiekon maailmanmestaruuskisojen aikaan, Iitu viettää illat aina naulakon alla, nurkassa istuen, pää takkien seassa ja tassut tutisten. Sieltä se tulee pois vasta, kun Mertsikin on lähtenyt selostajan kopistaan kotiin.
Vanhempani ostivat jonkin aikaa sitten kesämökin, ja siellä Iitun ehdoton paikka on kerrossängyn ala peti. Sinne se aina juoksee ensimmäisenä, kun mökille mennään. Mikä sen parempaa kun hänelle on oma suojaisa paikka, joka on lisäki pehmoinen ja on vielä tyynykin, jonka voi mytätä mukavasti leukansa alle. Iltaisin saunasta tullessa se makaa aina siellä, tietäen, että kohta joku ainakin yrittää häätää hänet sieltä pois. Vanhempieni mielestä sitä ei saa sieltä pois kirveelläkään, mutta itselläni ei kyllä ollut mitään ongelmaa kun nukkumaan halusin.
Olen muuten ehdottomasti sitä mieltä, että se koira ymmärtää paljon paljon enemmän ihmisen puheesta kuin voimme kuvitellakaan. Peruskäskyjen lisäksi, se ymmärtää hyvin paljon. Esimerkiksi mökillä kun mietin ääneen, että voisin lähteä nukkumaan, Iitu ponnahtaa äkkiä lattialta ylös ja hyppää äkkiä kerrossängyn alapetille.
Oikeasti, se on fiksu.
Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 2
Tarinat Iitusta jatkukoon.
Pennun kouluttaminen oli pääasiassa minun vastuullani, emmekä uskoneet sen tarvitsevan muuta kuin peruskäskyt. Bernillä yleensä on hirveä miellyttämisen halu ja mieluiten se on mahdollisimman lähellä omia ihmisiään eikä sinänsä kaipaa muuta kuin yhteistä leikkiä, lenkkiä ja puuhaa ihmistensä kanssa. Yleensä berni on sosiaalinen, joka on ystävä kaikkien kanssa, mutta Iitu oli aina ollut arka ja siitä tuli sillä tavalla vähän sosiaalisesti "vammainen" vaikka sitä koirakouluissa ja muissa käytimmekin.
Iitun lempilelu oli vanhasta sinisestä vaatteesta tehty solmu, jota se retuutti joka paikkaan. Vinkulelut olivat ihan kivoja, mutta mieluiten hän leikki rätillään tai gepardi-pehmolelulla, jonka mahassa oli semmoinen röhkivä juttu.
Uiminen oli hänelle suuri ihmetyksen aihe ja viimein saimmekin sen opetettua kahlailemaan. Sillä vain meni hetki ymmärtää, että vesi todella viilentää kesän hellepäivinä.
Iitu oli varmaan jo vuoden vanha, kun olin sen kanssa etupihalla leikkimässä. Sen mielenkiinto leluja kohtaan oli hiipumassa ja se tykkäsi enemmän "tappeluleikistä", jossa sen kanssa piti hyppiä ja murista. Hän oli olevinaan pelottava. Sain kuitenkin Iitun piiiitkästä aikaa innostumaan leluista ja heittelin sen haettavaksi leluja. Välillä sitten vähän vedettiin köyttä ja riepoteltiin leluja ympäriinsä. Sitten heitin Iitulle jonkun solmun tai jotain ja se lähti sen perään, mutta kaarsikin siitä ohi ja juoksi suoraan pihan toiselle puolelle ja jyrkkiä rappusia alas kohti rantaa. Minä menin hölmönä perässä katsomaan, minkä hepulin se nyt sai. Kun pääsin rantaan vievien rappusten yläpäähän totesin äitini olevan menossa työkaverinsa kanssa saunasta uimaan. Iitu pääsi sillä hetkellä rannassa olevalta terassilta ponnistamaan ja hyppäsi suoraan järveen. Jäimme hölmistyneenä tuijottamaan äitini kanssa koiran touhua, olihan ensimmäinen kerta kun se hyppää järveen ja ui siellä, eikä vain kahlaa. Se ui laiturin ympäri ja tuli rantaan, nousi ylös ja meni nukkumaan. Tämä oli luokkaansa viimeinen tempaus, ja nyttemmin Iitu tykkää vain kahlailusta.
Viemme kesäaikaan Iitun yleensä aina kesken lenkin sekä lenkin jälkeen kahlailemaan. Pitkään se ei koskaan vedessä viihdy, mutta sitten meneekin järvestä tulon jälkeen hetki, ennen kuin hän saa rituaalinsa suoritettua. Ei nimittäin puhettakaan, että matkaa voitaisiin jatkaa, ennen kuin Iitu on löytänyt mahdollisimman roskaisen pusikon, minä kellahtaa kierimään. Sitä hepulia on mahdoton katsoa nauramatta. Oma rantamme on melkoisen mäen alla ja Iitun löydettyä roskainen puun juuri ja kellahdettua siihen, se valuu melkein takaisin järveen nenä edellä kieriessään.
Muistatteko vielä kun edellisessä osassa kutsuin sitä koiraa fiksuksi?
Pennun kouluttaminen oli pääasiassa minun vastuullani, emmekä uskoneet sen tarvitsevan muuta kuin peruskäskyt. Bernillä yleensä on hirveä miellyttämisen halu ja mieluiten se on mahdollisimman lähellä omia ihmisiään eikä sinänsä kaipaa muuta kuin yhteistä leikkiä, lenkkiä ja puuhaa ihmistensä kanssa. Yleensä berni on sosiaalinen, joka on ystävä kaikkien kanssa, mutta Iitu oli aina ollut arka ja siitä tuli sillä tavalla vähän sosiaalisesti "vammainen" vaikka sitä koirakouluissa ja muissa käytimmekin.
Iitun lempilelu oli vanhasta sinisestä vaatteesta tehty solmu, jota se retuutti joka paikkaan. Vinkulelut olivat ihan kivoja, mutta mieluiten hän leikki rätillään tai gepardi-pehmolelulla, jonka mahassa oli semmoinen röhkivä juttu.
Uiminen oli hänelle suuri ihmetyksen aihe ja viimein saimmekin sen opetettua kahlailemaan. Sillä vain meni hetki ymmärtää, että vesi todella viilentää kesän hellepäivinä.
Iitu oli varmaan jo vuoden vanha, kun olin sen kanssa etupihalla leikkimässä. Sen mielenkiinto leluja kohtaan oli hiipumassa ja se tykkäsi enemmän "tappeluleikistä", jossa sen kanssa piti hyppiä ja murista. Hän oli olevinaan pelottava. Sain kuitenkin Iitun piiiitkästä aikaa innostumaan leluista ja heittelin sen haettavaksi leluja. Välillä sitten vähän vedettiin köyttä ja riepoteltiin leluja ympäriinsä. Sitten heitin Iitulle jonkun solmun tai jotain ja se lähti sen perään, mutta kaarsikin siitä ohi ja juoksi suoraan pihan toiselle puolelle ja jyrkkiä rappusia alas kohti rantaa. Minä menin hölmönä perässä katsomaan, minkä hepulin se nyt sai. Kun pääsin rantaan vievien rappusten yläpäähän totesin äitini olevan menossa työkaverinsa kanssa saunasta uimaan. Iitu pääsi sillä hetkellä rannassa olevalta terassilta ponnistamaan ja hyppäsi suoraan järveen. Jäimme hölmistyneenä tuijottamaan äitini kanssa koiran touhua, olihan ensimmäinen kerta kun se hyppää järveen ja ui siellä, eikä vain kahlaa. Se ui laiturin ympäri ja tuli rantaan, nousi ylös ja meni nukkumaan. Tämä oli luokkaansa viimeinen tempaus, ja nyttemmin Iitu tykkää vain kahlailusta.
Viemme kesäaikaan Iitun yleensä aina kesken lenkin sekä lenkin jälkeen kahlailemaan. Pitkään se ei koskaan vedessä viihdy, mutta sitten meneekin järvestä tulon jälkeen hetki, ennen kuin hän saa rituaalinsa suoritettua. Ei nimittäin puhettakaan, että matkaa voitaisiin jatkaa, ennen kuin Iitu on löytänyt mahdollisimman roskaisen pusikon, minä kellahtaa kierimään. Sitä hepulia on mahdoton katsoa nauramatta. Oma rantamme on melkoisen mäen alla ja Iitun löydettyä roskainen puun juuri ja kellahdettua siihen, se valuu melkein takaisin järveen nenä edellä kieriessään.
Muistatteko vielä kun edellisessä osassa kutsuin sitä koiraa fiksuksi?
Kesä
Kesän tulo, voi ah.
Toivon todella, että tästä kesästä tulee lämmin, kuten viime kesä ei ollut. Arvostin viime kesänä toki sitä, että sade piti hyttyset piilossa, mutta sateen jälkeen ne olivat sitäkin hanakampia pistelemään.
Vaikka minusta jossain vaiheessa onkin kasvanut melkoisen toimelias, on joskus ihanaa heittää laiturille tai nurmikolle pyyhe ja maata auringossa, hyvässä seurassa. Yksin en jaksa maata, sitten on vähintään oltava kirja tai joku peli tai ristikkolehti, jonka kanssa touhuta. Joskus se on vain osattava rentoutuakin. Esimerkiksi tänään olimme kavereideni kanssa nautiskelemassa auringosta. Se oli ihanaa ja meinasin nukahtaa laiturille.
Tiedän olevani melkoisen herkkä auringolle, mutten käsitä, miksen ikinä ymmärrä varautua aurinkorasvalla. Ihmiset, käyttäkää sitä! Ei tämä palaminen niin kivaa ole. Vasenta käsivartta kuumottaa melkoisesti!
Odotan kesää melkoisen paljon. Eniten tietysti odotan ihania kesäiltoja, jolloin yötä tuskin erottaa päivästä ja voin viettää aikaani kavereiden kanssa tekemässä jotain turhan päiväistä. Uskomatonta, että sanon näin, mutta odotan myös kesätöitäni. Nyt täytyy sanoa, etten oikein vielä tiedä, minkä verran voin sosiaalisessa mediassa töistäni puhua, mutta enköhän sen verran voi sanoa, että opeteltavaa on aivan huikean paljon. En pidä sitä huonona asiana, kaikkea pitää kokeilla ja oppia mahdollisimman paljon. Hiukan jännittää kuinka selviydyn kaikesta. Nykyinen työni on melkoisen yksitoikkoista, joten minulla on varmaan syytä pelätä pienoista shokkia tekemisen määrästä. Tekeminenkään ei minua missään nimessä haittaa, ennemmin juoksen tukka putkella, kun istun. Työkaverini tunnen/tiedän ennestään suurimmaksi osaksi ja uskon, että meillä on aika hyvä porukka.
Uutena asiana minulle tulevat itseasiassa myös työvuorot. Ei enää olekaan samaa tiettyä viikottaista kaavaa, jolloin menen joka päivä suurin piirtein samoihin aikoihin töihin ja pääsen samoihin aikoihin pois. Mutta ehkä vuorotyökin tuo pientä mukavaa vaihtelua, mistäs tiedän, kun en ennen ole sitäkään tehnyt.
Lisäksi kesällä olisi luvassa parit häät ja edessä olisi myöskin ammatikorkeakoulun pääsykokeet. Vaikka pääsykoepäivä lähenee jatkuvasti, en osaa vielä jännittää niitä. Tiedän olevani sinä päivänä niin paniikissa, etten jälkikäteen taaskaan muista niistä ketään enkä juuri mitään. Pääsykokeita enemmän minua hirvittää se, että entäs jos pääsenkin kouluun! Pelkään etten pärjää siellä. En tiedä miksen pärjäisi. Kauhulla odotan ruotsin ja englannin kursseja. Kielet ovat olleet minulle aina todella vaikeita. Muistan peruskoulun ajoilta kieliopit suurin piirtein, mutta sanasto! Omg! Jos jossain vaiheessa kesää ehdin, minun on varmaan parasta kaivaa peruskoulun oppikirjat esiin. Tai siis, niin olisi parasta tehdä, mutta minusta vähän tuntuu, että se taitaa jäädä tekemättä. Keksin todennäköisesti jotain paljon paljon järkevämpää ja ennen kaikkea tärkeämpää tekemistä. Kuten esimerkiksi lähden kavereiden kanssa terasille tai jotain...
Ja nyt kun tuli mainittua nuo häät, niin täytyy kyllä sanoa, että niitäkin odotan kovasti. Toki mekkoa, sukkahousuja ja hiertäviä korkokenkiä en odota, mutta mikään ei ole parempaa kuin ilmainen ruoka ja viina... Ai, oliko niissä bileissä pointtina sitten jokin muu? Ehkäpä...?
Toivon todella, että tästä kesästä tulee lämmin, kuten viime kesä ei ollut. Arvostin viime kesänä toki sitä, että sade piti hyttyset piilossa, mutta sateen jälkeen ne olivat sitäkin hanakampia pistelemään.
Vaikka minusta jossain vaiheessa onkin kasvanut melkoisen toimelias, on joskus ihanaa heittää laiturille tai nurmikolle pyyhe ja maata auringossa, hyvässä seurassa. Yksin en jaksa maata, sitten on vähintään oltava kirja tai joku peli tai ristikkolehti, jonka kanssa touhuta. Joskus se on vain osattava rentoutuakin. Esimerkiksi tänään olimme kavereideni kanssa nautiskelemassa auringosta. Se oli ihanaa ja meinasin nukahtaa laiturille.
Tiedän olevani melkoisen herkkä auringolle, mutten käsitä, miksen ikinä ymmärrä varautua aurinkorasvalla. Ihmiset, käyttäkää sitä! Ei tämä palaminen niin kivaa ole. Vasenta käsivartta kuumottaa melkoisesti!
Odotan kesää melkoisen paljon. Eniten tietysti odotan ihania kesäiltoja, jolloin yötä tuskin erottaa päivästä ja voin viettää aikaani kavereiden kanssa tekemässä jotain turhan päiväistä. Uskomatonta, että sanon näin, mutta odotan myös kesätöitäni. Nyt täytyy sanoa, etten oikein vielä tiedä, minkä verran voin sosiaalisessa mediassa töistäni puhua, mutta enköhän sen verran voi sanoa, että opeteltavaa on aivan huikean paljon. En pidä sitä huonona asiana, kaikkea pitää kokeilla ja oppia mahdollisimman paljon. Hiukan jännittää kuinka selviydyn kaikesta. Nykyinen työni on melkoisen yksitoikkoista, joten minulla on varmaan syytä pelätä pienoista shokkia tekemisen määrästä. Tekeminenkään ei minua missään nimessä haittaa, ennemmin juoksen tukka putkella, kun istun. Työkaverini tunnen/tiedän ennestään suurimmaksi osaksi ja uskon, että meillä on aika hyvä porukka.
Uutena asiana minulle tulevat itseasiassa myös työvuorot. Ei enää olekaan samaa tiettyä viikottaista kaavaa, jolloin menen joka päivä suurin piirtein samoihin aikoihin töihin ja pääsen samoihin aikoihin pois. Mutta ehkä vuorotyökin tuo pientä mukavaa vaihtelua, mistäs tiedän, kun en ennen ole sitäkään tehnyt.
Lisäksi kesällä olisi luvassa parit häät ja edessä olisi myöskin ammatikorkeakoulun pääsykokeet. Vaikka pääsykoepäivä lähenee jatkuvasti, en osaa vielä jännittää niitä. Tiedän olevani sinä päivänä niin paniikissa, etten jälkikäteen taaskaan muista niistä ketään enkä juuri mitään. Pääsykokeita enemmän minua hirvittää se, että entäs jos pääsenkin kouluun! Pelkään etten pärjää siellä. En tiedä miksen pärjäisi. Kauhulla odotan ruotsin ja englannin kursseja. Kielet ovat olleet minulle aina todella vaikeita. Muistan peruskoulun ajoilta kieliopit suurin piirtein, mutta sanasto! Omg! Jos jossain vaiheessa kesää ehdin, minun on varmaan parasta kaivaa peruskoulun oppikirjat esiin. Tai siis, niin olisi parasta tehdä, mutta minusta vähän tuntuu, että se taitaa jäädä tekemättä. Keksin todennäköisesti jotain paljon paljon järkevämpää ja ennen kaikkea tärkeämpää tekemistä. Kuten esimerkiksi lähden kavereiden kanssa terasille tai jotain...
Ja nyt kun tuli mainittua nuo häät, niin täytyy kyllä sanoa, että niitäkin odotan kovasti. Toki mekkoa, sukkahousuja ja hiertäviä korkokenkiä en odota, mutta mikään ei ole parempaa kuin ilmainen ruoka ja viina... Ai, oliko niissä bileissä pointtina sitten jokin muu? Ehkäpä...?
maanantai 20. toukokuuta 2013
Oma auringonpaisteeni Iitu, osa 1
Tänään ajattelin kirjoitella maailman säälittävimmästä koirasta, berninpaimenkoirastani nimeltään Iitu.
Iitu täyttää pian kahdeksan vuotta, eikä elämässäni ole hetkeen ollut mitään niin kertakaikkisen valloittavaa. Se on säälittävä, pelokas, arka, ääliö, suloinen ja aivan helvetin fiksu. Siksi minä sitä rakastan.
Berninpaimenkoiria meillä oli ennenkin ollut kolme kappaletta, ja edellinen oli kuollut pari vuotta aiemmin, kunnes äitini kanssa päätimme, että emme osaa elää ilman koiraa. Isäni vastusteluista huolimatta, äitini alkoi etsiä pentua ja viimein se löydettiin.
Ajoimme vanhempieni kanssa katsomaan Iitua ensimmäistä kertaa Etelä-Suomen puolelle kesällä 2005. Olimme menossa valitsemaan pentuamme, ja riitelimme koko matkan koiran nimestä. Pentujen määrää en muista, mutta noin 10 iloisen pienen berninpennun joukosta valitsimme sen pienen rääpäleen, joka istui yksin pesän nurkassa syömässä siskon paskaa. Pennun valitsimme yhdessä isäni kanssa, mikä muukaan se olisi voinut olla!
Muistan seuraavat tuskalliset viikot, kun tappelimme koiran nimestä ja odotimme kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun pienen pörröisen lapsen saisi hakea kotiin. Vasta edellisenä iltana istuimme jälleen vanhempieni kanssa olohuoneessa keskustelemassa koiran nimestä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen isäni tuumasi "Iitu" ja se oli sillä selvä, asiasta ei keskustella. Siitä tulisi karvavauvan nimi.
Jälleen kurvatessamme kasvattajan pihaan, menimme varovasti sisälle ja kasvattajan avatessa keittiönsä ovesta, olimme kaatua kun pentujen lisäksi kimppuumme hyökkäsi myös niiden emä. Kasvattajan kootessa laumansa takaisin keittiön ja muun talon puolelle, yritimme tunnistaa valitsemamme kakkanaaman, siinä onnistumatta. Kasvattaja näytti meille sitten pentumme ja se oli pienin ja säälittävin koko porukasta. Kasvattaja nosteli loput pennut aidan yli olohuoneen puolelle, jotta saisimme rauhassa tutustua Iituumme. Äitini ja kasvattaja täyttivät paperit, minä nappasin pennun syliini ja viimein pääsimme lähtemään kotiin.
Olimme auton takapenkille tehneet pikku-Iitua varten pesän matalareunaisesta pahvilaatikosta, sanomalehdistä ja vanhasta täkistä, jotta pennulla olisi hätätapauksessa paikka pissiä ja jossa se voisi nukkua. Iitu nukkui aluksi sylissäni ja yritin välillä siirtää sen tekemällemme pedille, ettei se vahingossakaan pissisi syliini. Siirtelystäni huolimatta, Iitu kömpi aina takaisin syliini ja kun se sen teki, minut oli myyty. Iitu nukkui koko loppu matkan sylissäni. Kotipihaan päästessämme laskin Iitun äkkiä ulos autosta maahan. Iitu kuitenkin säikähti vanhempiani ja meni auton alle piiloon, eikä sitä saatu sieltä pois, ennen kuin häädin vanhempani pois, MINUNHAN sylissäni se yli kaksi tuntia nukkui!
Iitun tehtyä tarpeensa siirryimme sisälle ja vein pienen suloisen karvakasan olohuoneen lattialle ihmeteltäväksemme. Ajattelimme, että se saattaisi alkaa vinkua yöllä ikäväänsä emän ja sisarusten luo, joten teimme pedin minulle olohuoneen lattialle. Kun viimein maltoin mennä unille, Iitu käpertyi myös nukkumaan patjani viereen, nojatuolin alle. Jossain vaiheessa yötä heräsin outoon tunteeseen, että joku tuijottaa. Avatessa silmäni, tuijotin olohuoneen lipastoa, enkä millään ymmärtänyt, miten siihen olin päätynyt nukkumaan. Vaihtaessa kylkeäni, meinasin huutaa ääneen, kun säikähdin pikkuista mustaa kirsua ja pieniä ruskeita silmiä, jotka tapittivat minua ihmeissään vain parin sentin päästä. Korvat olivat höröllä ja häntä heilui pikkuisen. Olinko sitten kuorsannut tai narskuttanut hampaita, en tiedä. Vähän aikaa silittelin Iitua ja juttelin sille hiljaa. Sitten se lysähti jälleen patjani viereen unille.
Ensimmäinen viikko meni täysin ihmetellessä, en millään meinannut muistaa koko pennun olemassa oloa. Eräskin aamu avasin huoneeni oven ja *LÄTS* heti oveni edessä oli pissilätäkkö, johon totta kai astuin. Jäin kiroamaan hetkeksi ja unen pöppörössä yritin yhdellä jalalla pomppia vessaan, mutta hyppäsinkin suoraan puhtaalla jalallani seuraavaan lätäkköön. Turhautuneena menin vessaan pesemään molemmat jalkani. Menin keittiöstä hakemaan lattian pesutarpeita ja ensimmäisenä astuessani vessasta ulos ja käännyttyäni vasemmalle keittiötä kohti, astuin kolmanteen lätäkköön ja ei kun taas pesemään kinttua. Viimein olin sen verran herännyt, että tällä kertaa jo ymmärsin katsoa mihin astun. On ne koiravauvat vaan ihania!
Hauskinta Iitussa oli se, että kumartuessani poimimaan mättäältä mustikoita, se yritti väkisin tulla syömään ne. Jos en antanut sille mustikoita, se perkeleen pentu puri minua. Kuten jokainen koiranpentu, Iitu oli leikkisä ja aina valmis kaikkeen, silti se oli käsittämättömän rauhallinen pennuksi. Se oli huomiomme keskipiste, meidän auringonpaisteemme, jonka kerjäävä katse ruokapöydän vieressä sai sydämen särkymään.
Vielä kerron erään "tosi hauskan" tapauksen, joka naurattaa aina kaikkia muita paitsi minua. Ohjasin kaverini kanssa erästä kerhoa ja kerran poljin pyörällä sieltä kotiin. Äitini tuli Iitun kanssa vastaan ja äiti otti pyöräni ja minä otin Iitun hihnan. Vähän aikaa käveltyämme aloin ihmettelemään, mitä söytävää Iitu pusikosta oli löytänyt ja nappasin pennun syliini. Tuijottaessani maassa olevaa paperia ja puoliksi syötyä ruskeaa, pehmeää kökköä, Iitu nuolaisi naamaani ja samalla tajusin sen mutustaneen ihmisen paskaa, jonka se juuri siirsi naamalleni nuolaisemalla. Kotiin ei onneksi ollut kun kaksisataa metriä ja sen juoksin koira sylissäni hirveän huudon kanssa, äitini jäädessä nauramaan jalat ristissä siihen paikkaan, jottei olisi kussut housuihinsa. Sisälle päästessäni huusin iskän ulos katsomaan Iitua ja tämä säikähtäneenä kömpii sohvalta ylös kysyäkseen mikä oli hätänä.
"VITTU MULLA ON IHMISEN PASKAA NAAMASSA, POIS EESTÄ NYT PERKELE, ETTÄ PÄÄSEN SUIHKUUN!"
Lisää tarinoita Iitusta tulossa...
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Uskomattomimmat naapurit
Edellisessä tekstissäni mainitsin ohimennen ihanan paskamaisista naapureistamme, ja ajattelin nyt antaa oikean kauhu esimerkin siitä, miten kertakaikkisen ihanaa kerrostaloasuminen voikaan olla.
Eli, asuimme silloin Jyväskylässä, vilkkaan tien varrella, jonka toisella puolella oli ammattiopisto. Olin hakenut kyseiseen ammattiopistoon edellisenä keväänä ja sain vaivaiset viisi päivää aikaisemmin tietää päässeeni kouluun varasijalta. Onneksi oli käynyt niin hienosti, että olimme käyneet jo katsomassa asuntoa ja suullisesti sopineet tekevämme vuokrasopimuksen. Aikomukseni oli etsiä Jyväskylästä käsin töitä, kun en kouluunkaan ollut päässyt, mutta pääsin kuitenkin.
Kun kävimme asuntoa katsomassa, sen esitteli meille osakkeen omistajan tytär. Hän kertoi asunnossa asuneen ennen kaksi lukiolaistyttöä, jotka olivat edellisenä keväänä valmistuneet ja siksi sanoneet irti vuokrasopimuksen. Hän ohimennen mainitsi, että yläkerran hassu setä saattoi välillä pikkuisen patterin putkia paukuttaa, mutta muuten talo oli kuulemma todella rauhallinen ja mukava asuinympäristö.
Ja paskanmarjat!
Muutimme asuntoon elokuussa. Viereissä rapussa asui eräs eläkeläismies, joka sitten muuttoa tehdessämme tuli valittamaan isäni parkkeeranneen pakketiautonsa väärin, ensinnäkin siksi, etteivät oikeat muuttoautot ja ambulanssi ja muu pelastuskalusto mahtuisi isäni auton ohi pihaan. Päivä oli erittäin erittäin kuuma, kuten koko kesä oli ollut ja hikisenä ja väsyneenä isäni sitten miehelle tiuskaisi, että on hyvä ja tulee itse kantamaan, että saadaan tavarat nopeammin sitten sisään, että ne ambulanssit ja muut pääsevät pihaan. Vaarin lähdettyä, isäni siirsi hiukan autoa, siten, että renkaat olivat pikkuisen auringon paisteessa kärähtäneen sammaleisen "nurmikko" pläntin päällä. Tämän kun pappa huomasi, taas tuli sanomista ja isäni kyöräsi jälleen ukon pois.
Tästä alkoi ihastuttava naapurisuhde kyseiseen eläkeläismieheen. Mies ei kertakaikkisesti voinut olla mitenkään mukava. Kerrankin istuimme parin kaverimme kanssa kesäiltana parvekkeella 9 aikaan illalla ja pappa tuli ulos tapansa mukaan tonkimaan läpi päivän roskat ja kuullessaan ihmisten keskustelevan ja naureskelevan parvekkeella, hän erittäin törkeästi ja aiheettomasti käski meidän paskamaisten pentujen pitävän turpamme kiinni, koska tähän aikaan illasta ihmiset haluavat nukkua ja että huudon tulee loppua nyt. Ystäväni sitten hänelle huomautti, että eihän täällä hänen lisäkseen huutanut kukaan ja jotakin ämpytystä sieltä taas tuli vastaan. Valitettavasti talossa hiljaisuus alkaa vasta klo 23 ja meillä oli vielä kaksi tuntia aikaa kälättää parvekkeella sen minkä ehdimme, ja sen teimme.
Ukko tosiaan tonki kaikki roskat läpi. Aina ohi mennen vittuili, että emme lajitelleet roskapussejamme oikein, mistä huomautimme hänen rikkovan lakia yksityisyyden suojaa vastaan, eikä hänellä ollut minkäänlaista oikeutta tonkia roskiamme. Vittuilu loppu siitä aiheesta, muu ketkuilu ei.
Oli sitten asia niinkin, että yläkerrassa asui keski-ikäinen mies, joka oli aivan täysi sekopää. Osakkeenomistajan tyttären mainitsema patterien paukutus osoittautui raskaiden huonekalujen paiskomiseksi, yöaikaan rappukäytävässä juoksemiseksi, ovien paiskomiseksi ja huutamiseksi. Syyskuun alussa olimme olleet kavereitten kanssa baarissa ja tulimme kotiin 2 aikaan yöllä. Yläkerran pesuhuoneesta tuli niin hirvittävä meteli, etten uskaltanut mennä suihkuun yksin, joten istutin Temen pöntölle siksi aikaa, että sain hiukset ja meikit pestyä. Homma vaan jatkui. Jossain vaiheessa mies tyhjensi tuhkakuppinsa ja parvekkeella olevat roskansa suoraan kaiteelta alas, ja ne levisivät sitten useammankin muunkin parvekkeelle. Haukut saimme me: viereisen rapun eläkeläismies oli toisen eläkeläislesken kanssa kirjoittanut isännöitsijälle erittäin epämääräisen valituksen isännöitsijälle, jolta sitten saimme varoituksen.
Syynä varoitukseen he olivat maininneet öisen metelöinnin ja roskaamisen. Soitin sitten isännöitsijälle erittäin raivoissani, että kertokoon nyt sitten päivät ja kellonajat, milloin mitäkin on kuulunut ja tapahtunut. Onko täällä riidelty, vai soitettu musiikkia, onko rappukäytävässä juostu vai onko tavaroita rikottu. Isännöitsijä ei osannut todeta minulle muuta, kuin että eihän hän voi tietää, että eihän hän siinä talossa asu. Tästä erittäin kimpaantuneena totesin, että hänen ehdottomasti tämä pitäisi tietää ja selvittää, kerran on meille tämmöisen lapun lähettänyt. Vuokranantajamme vielä varmisti asian juristiltaan, että paperi oli täysin epäpätevä ja isännöitsijän olisi se pitänyt myös tietää.
Eli ihmiset jatkossa, kirjallisen valituksen saadessanne, siinä on tarkasti mainittava, mikä päivä ja kellon aika mitäkin häiriötä on kuulunut ja tapahtunut. Mikäli tälläistä selvitystä ei ole, lappunen on juridisesti epäpätevä.
Saimme sitten eräältä toiselta talon asukkaalta tietää lisää tästä yläkerran asukkaasta. Keski-ikäinen mies asui vanhempiensa omistamassa asunnossa vuokralla, jonka vuokraa ei maksanut. Hänellä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista sähkösopimusta, siitä päätellen, ettei asunnossa koskaan ollut valoja. Taloyhtiön hallituksessa istuva asukas tiesi, että hänen vanhempansa maksavat "pojan" vesimaksut. Mies on myös kertaalleen käynyt katkaisemassa koko taloyhtiöltä vedet. Antenni tv:n vaihdettua kaapeliin, kävi tämä napsimassa kaapelit poikki. Öisin mies ravasi kellarissa tekemässä tuhojaan ja vartijoiden oli pakko käydä iskemässä kellarin oveen yöksi munalukko. Esimerkiksi, ennen meitä asunnossa asuneet tytöt olivat pesseet ja kuivanneet pyykkinsä kellarissa. Mies oli yöaikaan käynyt puukolla viiltelemässä heidän alusvaatteitaan. Vuokranantajani tiesi tästä.
Lähes vuoden nukuin kaikki yöt huonosti, jatkuvan metelöinnin vuoksi. Mies saattoi yläkerrassa vain kopistella jotkin korkokenkien tapaiset jalassaan, mutta ääni kuului selkeästi asuntoomme. Monesti heräsin myös siihen, että ensin hän veti vessan, juoksi avaamaan asuntonsa oven, jonka paiskasi välittömästi täysillä kiinni, veti jälleen vessan, pamautti ovea ja tätä saattoi jatkua toista tuntiakin. Toisinaan heräsin siihen, että tämä paskapää juoksi aamuyöllä rappukäytävässä. Muutaman kerran heräsin siihenkin, että tämä helvetin hullu ravisteli meidän oveamme. Lähes vuoden kuuntelin ja tein isännöitsijälle jatkuvia valituksia, mitään ei tapahtunut ja irtisanoin vuokrasopimuksemme, en kertakaikkisesti jaksanut enää.
Ihmiset, kun teidän kohdallenne tälläisiä helvetin hulluja osuu, soittakaa aina poliisille. Poliisin merkinnät näkyvät aina ja niitä voidaan käyttää osakkeen omistajaakin vastaan häädössä. Kun taas soitot ja kirjalliset valitukset eivät auta, kun isännöitsijää ei satu kiinnostamaan.
Vuokranantajani oli mahdottoman mukava ja yritti parhaansa mukaan auttaa meitä häätämään yläkerran paskiaisen pois, mutta hänenkään ponnistelunsa eivät siinä riittäneet. Olisimme hyvinkin voineet tehdä myös hänen toimistaan jonkinlaisen korvauspyynnön, koska ensinnäkin tiesi ennestään yläkerran häiriköinnistä vaikkei tiennytkään tilanteen olevan niin paha. Lisäksi hän tiesi miehen käyneen viiltelemässä tyttöjen alusvaatteita eikä hän kertonut näitä asioita vuokrasopimusta tehdessämme.
Ottakaa selville oikeuksistanne.
Eli, asuimme silloin Jyväskylässä, vilkkaan tien varrella, jonka toisella puolella oli ammattiopisto. Olin hakenut kyseiseen ammattiopistoon edellisenä keväänä ja sain vaivaiset viisi päivää aikaisemmin tietää päässeeni kouluun varasijalta. Onneksi oli käynyt niin hienosti, että olimme käyneet jo katsomassa asuntoa ja suullisesti sopineet tekevämme vuokrasopimuksen. Aikomukseni oli etsiä Jyväskylästä käsin töitä, kun en kouluunkaan ollut päässyt, mutta pääsin kuitenkin.
Kun kävimme asuntoa katsomassa, sen esitteli meille osakkeen omistajan tytär. Hän kertoi asunnossa asuneen ennen kaksi lukiolaistyttöä, jotka olivat edellisenä keväänä valmistuneet ja siksi sanoneet irti vuokrasopimuksen. Hän ohimennen mainitsi, että yläkerran hassu setä saattoi välillä pikkuisen patterin putkia paukuttaa, mutta muuten talo oli kuulemma todella rauhallinen ja mukava asuinympäristö.
Ja paskanmarjat!
Muutimme asuntoon elokuussa. Viereissä rapussa asui eräs eläkeläismies, joka sitten muuttoa tehdessämme tuli valittamaan isäni parkkeeranneen pakketiautonsa väärin, ensinnäkin siksi, etteivät oikeat muuttoautot ja ambulanssi ja muu pelastuskalusto mahtuisi isäni auton ohi pihaan. Päivä oli erittäin erittäin kuuma, kuten koko kesä oli ollut ja hikisenä ja väsyneenä isäni sitten miehelle tiuskaisi, että on hyvä ja tulee itse kantamaan, että saadaan tavarat nopeammin sitten sisään, että ne ambulanssit ja muut pääsevät pihaan. Vaarin lähdettyä, isäni siirsi hiukan autoa, siten, että renkaat olivat pikkuisen auringon paisteessa kärähtäneen sammaleisen "nurmikko" pläntin päällä. Tämän kun pappa huomasi, taas tuli sanomista ja isäni kyöräsi jälleen ukon pois.
Tästä alkoi ihastuttava naapurisuhde kyseiseen eläkeläismieheen. Mies ei kertakaikkisesti voinut olla mitenkään mukava. Kerrankin istuimme parin kaverimme kanssa kesäiltana parvekkeella 9 aikaan illalla ja pappa tuli ulos tapansa mukaan tonkimaan läpi päivän roskat ja kuullessaan ihmisten keskustelevan ja naureskelevan parvekkeella, hän erittäin törkeästi ja aiheettomasti käski meidän paskamaisten pentujen pitävän turpamme kiinni, koska tähän aikaan illasta ihmiset haluavat nukkua ja että huudon tulee loppua nyt. Ystäväni sitten hänelle huomautti, että eihän täällä hänen lisäkseen huutanut kukaan ja jotakin ämpytystä sieltä taas tuli vastaan. Valitettavasti talossa hiljaisuus alkaa vasta klo 23 ja meillä oli vielä kaksi tuntia aikaa kälättää parvekkeella sen minkä ehdimme, ja sen teimme.
Ukko tosiaan tonki kaikki roskat läpi. Aina ohi mennen vittuili, että emme lajitelleet roskapussejamme oikein, mistä huomautimme hänen rikkovan lakia yksityisyyden suojaa vastaan, eikä hänellä ollut minkäänlaista oikeutta tonkia roskiamme. Vittuilu loppu siitä aiheesta, muu ketkuilu ei.
Oli sitten asia niinkin, että yläkerrassa asui keski-ikäinen mies, joka oli aivan täysi sekopää. Osakkeenomistajan tyttären mainitsema patterien paukutus osoittautui raskaiden huonekalujen paiskomiseksi, yöaikaan rappukäytävässä juoksemiseksi, ovien paiskomiseksi ja huutamiseksi. Syyskuun alussa olimme olleet kavereitten kanssa baarissa ja tulimme kotiin 2 aikaan yöllä. Yläkerran pesuhuoneesta tuli niin hirvittävä meteli, etten uskaltanut mennä suihkuun yksin, joten istutin Temen pöntölle siksi aikaa, että sain hiukset ja meikit pestyä. Homma vaan jatkui. Jossain vaiheessa mies tyhjensi tuhkakuppinsa ja parvekkeella olevat roskansa suoraan kaiteelta alas, ja ne levisivät sitten useammankin muunkin parvekkeelle. Haukut saimme me: viereisen rapun eläkeläismies oli toisen eläkeläislesken kanssa kirjoittanut isännöitsijälle erittäin epämääräisen valituksen isännöitsijälle, jolta sitten saimme varoituksen.
Syynä varoitukseen he olivat maininneet öisen metelöinnin ja roskaamisen. Soitin sitten isännöitsijälle erittäin raivoissani, että kertokoon nyt sitten päivät ja kellonajat, milloin mitäkin on kuulunut ja tapahtunut. Onko täällä riidelty, vai soitettu musiikkia, onko rappukäytävässä juostu vai onko tavaroita rikottu. Isännöitsijä ei osannut todeta minulle muuta, kuin että eihän hän voi tietää, että eihän hän siinä talossa asu. Tästä erittäin kimpaantuneena totesin, että hänen ehdottomasti tämä pitäisi tietää ja selvittää, kerran on meille tämmöisen lapun lähettänyt. Vuokranantajamme vielä varmisti asian juristiltaan, että paperi oli täysin epäpätevä ja isännöitsijän olisi se pitänyt myös tietää.
Eli ihmiset jatkossa, kirjallisen valituksen saadessanne, siinä on tarkasti mainittava, mikä päivä ja kellon aika mitäkin häiriötä on kuulunut ja tapahtunut. Mikäli tälläistä selvitystä ei ole, lappunen on juridisesti epäpätevä.
Saimme sitten eräältä toiselta talon asukkaalta tietää lisää tästä yläkerran asukkaasta. Keski-ikäinen mies asui vanhempiensa omistamassa asunnossa vuokralla, jonka vuokraa ei maksanut. Hänellä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista sähkösopimusta, siitä päätellen, ettei asunnossa koskaan ollut valoja. Taloyhtiön hallituksessa istuva asukas tiesi, että hänen vanhempansa maksavat "pojan" vesimaksut. Mies on myös kertaalleen käynyt katkaisemassa koko taloyhtiöltä vedet. Antenni tv:n vaihdettua kaapeliin, kävi tämä napsimassa kaapelit poikki. Öisin mies ravasi kellarissa tekemässä tuhojaan ja vartijoiden oli pakko käydä iskemässä kellarin oveen yöksi munalukko. Esimerkiksi, ennen meitä asunnossa asuneet tytöt olivat pesseet ja kuivanneet pyykkinsä kellarissa. Mies oli yöaikaan käynyt puukolla viiltelemässä heidän alusvaatteitaan. Vuokranantajani tiesi tästä.
Lähes vuoden nukuin kaikki yöt huonosti, jatkuvan metelöinnin vuoksi. Mies saattoi yläkerrassa vain kopistella jotkin korkokenkien tapaiset jalassaan, mutta ääni kuului selkeästi asuntoomme. Monesti heräsin myös siihen, että ensin hän veti vessan, juoksi avaamaan asuntonsa oven, jonka paiskasi välittömästi täysillä kiinni, veti jälleen vessan, pamautti ovea ja tätä saattoi jatkua toista tuntiakin. Toisinaan heräsin siihen, että tämä paskapää juoksi aamuyöllä rappukäytävässä. Muutaman kerran heräsin siihenkin, että tämä helvetin hullu ravisteli meidän oveamme. Lähes vuoden kuuntelin ja tein isännöitsijälle jatkuvia valituksia, mitään ei tapahtunut ja irtisanoin vuokrasopimuksemme, en kertakaikkisesti jaksanut enää.
Ihmiset, kun teidän kohdallenne tälläisiä helvetin hulluja osuu, soittakaa aina poliisille. Poliisin merkinnät näkyvät aina ja niitä voidaan käyttää osakkeen omistajaakin vastaan häädössä. Kun taas soitot ja kirjalliset valitukset eivät auta, kun isännöitsijää ei satu kiinnostamaan.
Vuokranantajani oli mahdottoman mukava ja yritti parhaansa mukaan auttaa meitä häätämään yläkerran paskiaisen pois, mutta hänenkään ponnistelunsa eivät siinä riittäneet. Olisimme hyvinkin voineet tehdä myös hänen toimistaan jonkinlaisen korvauspyynnön, koska ensinnäkin tiesi ennestään yläkerran häiriköinnistä vaikkei tiennytkään tilanteen olevan niin paha. Lisäksi hän tiesi miehen käyneen viiltelemässä tyttöjen alusvaatteita eikä hän kertonut näitä asioita vuokrasopimusta tehdessämme.
Ottakaa selville oikeuksistanne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)