Perheen lisäys

Nyt on meikäläisellä levinny viimesetkin Muumit laaksosta, suoraan syvälle synkkään metsään Yksinäistenvuorten taakse.

Meille tulee koiranpentu.

Eikä tietenkään mikä tahansa dogi! Berninpaimenkoira se olla pitää ja sellainen suloisuus haetaan kotiin lauantaina. Koko koiran hankinta kävi niin uskomattoman nopeasti, että eihän tässä ole ehtiny sisäistää koko asiaa. Pari viime päivää on mennyt siivoillessa ja tutkiessa sohvan ja sängyn alusia, ettei sieltä löydy mitään, mitä pienen ei tarvitsisi suuhunsa laittaa. Näimme koko pennun ensimmäistä kertaa vasta tiistaina ja jo lauantaina saadaan hakea se kotiin! Hiiiiiiiihhh!!

Miten tässä saa pidettyä järjen päässä, ettei "lasta" hukuta leluihin ja herkkuihin? Joka kerta kaupassa käydessä jään hipelöimeen leluja ja tutkiskelemaan puruluita ja herkkupusseja. Tähän mennessä olen ostanut vasta yhden lelun! Ja olen ylpeä tästäkin vähäisestä itsehillinnästäni. Toki, täytyyhän lapselle vielä ostaa joku kiva pallo ja sitten joku vähän kovempi kumi/muovilelu, mitä se saa jyrsiä sitten kun hampit alkaa vaihtumaan.

Sijasin vauvalle pedinkin. Erittäin todennäköisesti se ei hyväksy valitsemaani paikkaa pesäkseen.

Kovin haasteeni ikinä koko asiassa on se, että Nanna -kissamme takia koiralla ei ole mitään asiaa sohvalle tai sänkyyn. Nannan on saatava pitää omat paikkansa, tai niiden yhteiselosta ei yksinkertaisesti tule mitään. Katti on nyt laittamassa anoppilan hiiriarmeijaa kuriin, ja eiköhän vastustajat ole huomiseen mennessä sen verran perääntyneet, että katin voi hakea kotiin. Sitten se on mukavan väsynyt ottamaan uuden tulokkaan vastaan. Minulle kuitenkin on oikeasti kova paikka, ettei koira voi hypätä sohvalle viereen halittavaksi. Meillä koirat on aina olleet siellä, missä muukin talon väki ja nyt niin vain ei voi toimia. Ongelma!

Ratkaisu, hanki säkkituoli. Tietenkin sitten, kun natiainen ei enää pistä paskaksi kaikkea uusiin asioihin tutustuessaan. Äiti aina opetti, että kaikkea pitää aina maistaa. Se opetus ei tepsinyt ehkä meikäläiseen, mutta kaikki maailman koiranpennut ovat sisäistäneet tämän opin vähän liiankin hyvin...

Kunhan vain meillä alkaisi yhteiselo uuden tulokkaan kanssa oikein hyvin! <3

Eniten vituttaa kaikki, vai vituttaako?

Jälleen harmittelen, kun ei tule useammin kirjoitettua. Viime kevään aikana kirjoittamiani juttuja on ollut melkoisen hupaisaa lueskella näin jälkikäteen, ja olisi hauskaa jos jaksaisin enemmänkin kirjoitella tänne, että voisin huvittaa kirjoitelmillani itseäni myöhemmin.

Elämä on nykyään melko kiireistä, kiitos työni. Pidän työstäni ja työkaverini ovat mahtavia, mutta toisinaan työn viikonloppupainotteisuus rasittaa. Temeä näen ajoittain hyvinkin vähän, kavereita sitäkin vähemmän. Ja toisinaan houkutus poksauttaa korkki auki ja vetää jäätävät perseet on ihan uskomaton. Mutta ei, krapulassa en halua töitä tehdä ja yksikseni en arkipäivinä - jolloin yleensä vapaapäiväni ovat - viitsisi kalsarikännejä harrastaa.

Jostain kummasta syystä minua jouluna muistettiin Eniten vituttaa kaikki -kalenterilla. Hassua. Minulla on nykyään niin kiire, etten jaksa vittuuntua oikein mistään. Välttelen tarkoituksella uutisia, ja suurimpiin vitutuksen aiheisiini tällä hetkellä lukeutuvat Prismasta tilaamieni pakettien toistamiseen viivästyvä toimitus, viiksekäs Siwan täti sekä ihastuttavat asiakkaat, jotka töissä tiedustelevat useasti päivässä, olenko saanut turpiini, kun joudun kulmakoruni peittämään ihoteipillä. Joka kerta hymyillen vakuutan, ettei syytä huoleen, koruani sillä vain peittelen. Joku kerta toki tekisi mieli todeta, että juu, tuossa mieheni kanssa lauantai-iltana kännipäissämme vähän otettiin yhteen, mutta ei syytä huoleen, näkisittepä mieheni naaman! Mutta enköhän seuraavallakin kerralla vain iloisesti hymähdä ja kerro taas samaa vanhaa tarinaa peitettävästä korusta. Huoh.

Autoakin jouduin vaihtamaan, voi itku. Sinne lähti minun vanha koslani kohti Afrikkaa, taksiksi! Voih! Vanhempani ostivat uudemman Toyota Avensiksen edellisen Avensiksen tilalle ja totta kai tämä jättilaiva, kaupunkiajon katastrofi, parkkeeraamisen painajainen laitettiin minun nimiini ja sain sanoa hyvästit rennoille, viinanhuuruisille reissulle kavereiden kanssa, mukavalle sotkulle ja maalitahroille. Nyt pitää kiillottaa ja puunata. Olla tarkkana ja putsata. Huutaa naamapunaisena jos joku läikyttää takapenkille kaljaa. Olisin mielelläni ajanut vanhemmalla Avensiksellani (juu, kyllä, isi määrää automerkin millä koko perhe ajaa), omalla rakkaalla paskaromullani niin kauan kun moottorissa vain kierroksia olisi riittänyt. Kovin paljon ei olisi ollut matkaa 0,5 miljoonaan. Ja sinne se laitettiin, AFRIKKAAN! Yhyyyy! Eikä minulta kysytty mitään!

Epäreilua elämää. Mutta siitä vittuuntumisesta ja Eniten vituttaa kaikki -kalenterista. Kyseinen kalenteri siis sisältää joka vuoden päivällä syyn vittuuntua. Parhaiten toimiva kalenteri ikinä! Tähän mennessä (ja kyllä, vuotta on kulunut kokonaiset 13 päivää 365:stä!) vittuuntumisen aiheet ovat olleet niin paskoja, että on alkanut vituttaa.

Eniten vituttaa Eniten vituttaa kaikki -kalenteri.

Yksin ja kirja

Mies maailmalla töissä, minä yksin kotona viettelemässä vapaapäivääni. Voisin tietysti nautiskella olostani, nauttia rauhasta, tehdä jalkahoidon tai vaikka katsoa jonkun hyvän elokuvan. Illalla mennä tyytyväisenä isoon parisänkyymme nukkumaan, valloittaa koko tilan ja jumaloida tilaa ja pyörimisen mahdollisuutta.

Sen sijaan...

Olen mytärnnyt päivän aikana sängyn tunnistamattomaksi. Olen tehnyt sänkyyn oman viihdekeskukseni. Läppäri on siirtynyt normaalilta paikaltaan, olkkarin pöydältä sängylle. Telkkari on käännettynä sänkyyn päin. Käden ulottuvilta löytyy lisäksi puhelin, tv:n kaukosäädin, pari maksettavaa laskua, kirja, vinopino Tieteen kuvan Historia lehtiä ja kalenteri. Mihinkään ei tarvitse liikkua, kunnes tulee nälkä tai alkaa tekemään mieli tupakkaa.

Nyt minulla on vaihtoehtoina tässä jauhaa, miten tylsää minulla on. Tai voisin selittää tähän jotain muuta turhan päiväistä paskaa. Mutten loppujen lopuksi tiedä edes mistä jauhaisin.

Ainiin - pongasin uuden kirjasarhan: Varjokaupungit. Tilasin 1300 sivuisen opuksen, joka sisältää sarjan kolme ensimmäistä osaa. Kirja kertoo Clary nimisestä tytöstä, joka elää tavallista maallikon elämää kunnes yhtäkkiä alkaakin "nähdä" todellisen maailman, johon sisältyy demoneja metsästäviä varjometsästäjiä sekä alamaailman asukkaita kuten vampyyreja, ihmissusia, velhoja ja haltioita. Pidän fantasia kirjoista, rakastan sitä, että voin täysin uppoutua maailmaan, joka ei muistuta lähellekään omaa elämääni. Pidän oudoista olioista, hyvän ja pahan ikuisesti jatkuvasta taistelusta ja mahdollisuudesta luoda omituisia mielikuvia miljööstä, hahmoista ja rakennuksista. Rakastan mielikuvituksen mahdollisuuksia. Tämän kirjasarjan kanssa kävi kuitenkin niin, että tarina on suorastaan omituistakin omituisempi. Koska käy niin, että Claryn törmättyä yökerhossa varjometsästäjiin, hän tutustuu poikaan  nimeltä Jace ja ihastuu tähän päätä pahkaa. Välissä vähän velhobileitä, vampyyreita, rotaksi muuttavaa juomaa ja demonienergialla toimivia lentäviä moottoripyöriä. Juu, okei. Yllättäen Jacen tunteet vastaavatkin Claryn tunteita ja pari pusuttelee. Jes, rakastavaiset löysivät toisensa! Kunnes...

...Selviääkin että Jace on Claryn veli! MITÄ. Insestiä, ei, ei, ei. Ihan mitään näin omituista en kirjalta kaipaa, kiitos vain! Olin kuitenkin ostanut kirjan ja päätin jatkaa toiseen osaan. Tarina oli ihan jännittävä, ja sellainen mitä kirjalta toivonkin, jos unohdetaan kuvaukset siitä, mitä Clary ja Jace edelleenkin tuntevat toisiaan kohtaan, siitä huolimatta, että tietävät olevansa sisko ja sen veli. Kolmas osa tavallaan huipentaa kaksi ensimmäistä, päävihollinen on tähtäimessä ja molempien nuorien menneisyys valottuu heille itselleen. Insestiset kuvaukset ristiriitaisista tunteista eivät lopu ja kumpikin yrittää lujasti etsiä tietä pois, yrittävät löytää jonkun toisen, oppia rakastamaan jotakuta muuta. Onnistumatta. Kolmannessa osassa kuitenkin selviää, että he eivät olekaan sisko ja sen veli, Claryn biologinen isä onkin vain kasvattanut Jacen, mutta Jace ei ole oikeasti mitään sukua Clarylle. Sen lisäksi vielä selviää, että kun Clary etsi tietä pois "Jacen lumouksesta", hän tuli yrittäneeksi unohtamista OIKEAAN veljeensä!

Ja lopputulos oli, että tilasin neljännen osan. Pakkohan tämä on nyt selvittää, mihin tämä rakkaustarina johtaa. Varsinkin kun oikea veli ja isä ovat kuolleita. Vai ovatko sittenkään?

Onni

Suunnitelmani tämän blogin suhteen ovat kyllä karahtaneet kiville ja pahasti. Toivoin, että minulla olisi aikaa ja mielenkiintoa purkaa elämääni tähän, ennen kun pidin niin hirveän paljon kirjoittamisesta. Mutta nyt minulla ei yhtäkkiä olekaan mitään asiaa tänne. Raivoamiset on raivottu, elämä jatkuu...

...ja yllättävintä on ollut se, että olen havainnut olevani jotakuinkin onnellinen. Tyytyväinen elämääni, ensimmäistä kertaa aivan liian pitkään aikaan. Vuosi sitten muutimme Temen kanssa takaisin kotipaikkakunnallemme, josta pois muuttaessani kuusi vuotta sitten uhosin, etten koskaan palaisi. Ja yhtäkkiä kaikki kääntyykin täysi päälaelleen. Alunperin muutimme takaisin vuokra-asuntojen hintojen vuoksi. Tarkoitus oli, että etsimme töitä täältä käsin ja muutamme heti, kun toinen töitä saa. Sitten, yks-kaks, ensin minä saan töitä ja sen jälkeen Temekin. Minulla ensimmäinen työ päättyi ja sainkin ihmeen kaupalla toisen, josta en haluaisi millään lähteä pois!

Vuokrasimme pienen yksiön aivan tämän kyläpahasen keskustasta ja mahdollisesti muutamme isompaan ja edullisempaan asuntoon lähi kuukausina. Ja minä olen kerta kaikkisesti onnellinen. En tiedä johtuuko se tutusta, rakkaaksi tulleesta ympäristöstä, olenko itse saanut pääni sisällä jonkin asian kuntoon vai onko stressin ja rahahuolien pois lähtö onneni takana. Ei sen väliä, tämän en anna enää romahtaa.

Lisäksi tänään olen miettinyt paljon itseäni ihmisenä, työntekijänä, puolisona, ystävänä ja tyttärenä. Ehkä oli alunperinkin virhe muuttaa pois, olin menettää paljon, menetinkin pois muuttaessani paljon ja kaipaan menettämiäni asioita, mutta niille virheille en enää voi mitään. Mutta en menettänyt kaikkea.

Olen ollut hyvin kauan melko epävarma ja vainoharhainen läheisteni suhteen. Tämä on hirveän vaikea asia selittää... En niinkään mieti sitä, mitä he ajattelevat kodistani, vaatteistani tai mielipiteistäni vaan siitä minkälainen ystävänä olen heille. Pitävätkö he minusta oikeasti? Voinko luottaa heihin? Voiko joku oikeasti rakastaa minua? Nämäkin epämääräiset epäluulon hetket ovat jäämässä taka-alalle. Tänään ajattelin, että minulla on ympärilläni liuta upeita ihmisiä, joista jokaisen menettäminen olisi sata kertaa pahempaa kuin aiemmin menettämäni. Pitäisi ehkä joskus sanoa se heille ääneen. Onni suosii kusipäitä, tällä kertaa tätäkin yksilöä.

Rooma

Onpa ollu pitkä kesä. Tylsä kesä. Koko kesän aikana en oo päässy mihinkään, en ole tehnyt mitään enkä ole ehtinyt nähdä kavereita. Alkaa pikku hiljaa tuntumaan siltä, että kunnon kännit tekisi pirun hyvää.

Olen ollut koko kesän töissä. Toisaalta se ei haittaa pätkääkään, kesä on ollut sateinen ja myös kaikki kaverit - suurimmaksi osaksi - ovat olleet myös töissä. Joten tekemistä ei olisi ollut vaikka olisin ollutkin vapaana tekemään mitä päähän pälkähtää. Lisäksi, mikä parasta, palkasta olen voinut siirtää rahaa säästöönkin. Tästä riemuitsen erityisesti siksi, että vanhempani päättivät, että lähdemme koko porukka (minä, Teme ja he tietysti) Roomaan.

Voi Rooma. Vaikka olenkin menossa sinne neljättä kertaa, himoitsen nähdä kaikki aina uudestaan. Colosseumin valtavat rakenteet, Caracallan kylpylöiden rapistuneen suuruuden, Vatikaanin loiston, Fontana di Trevin pohjalla lepäävät kolikot, jotka ihmiset sinne ovat heittäneet toivossa tulla Roomaan uudestaan. Joka kerran olen kolikon sinne heittänyt, ja joka kerran olen palannut. Vaikka ei minulle minkäänlaista taikauskoa kyseistä suihkukaivoa kohtaan olekaan, olen nakannut sinne kolikoita ihan jo siksikin, että muistelen joskus lukeneeni rahojen menevän Rooman nähtävyyksien restaurointiin tai jotain. Haluan ikuisen kaupungin symboleiden säilyvän vielä pitkään tuleville sukupolville ihmeteltäväksi ja mahdollisuuden arkeologeille jatkaa tutkimuksiaan selventääkseen kaupungin rikasta historiaa.

Koko Roomaa hallitsee historia. Hotellia voi kutsua uudeksi, jos se on rakennettu edes 1900 -luvun puolella.  Kattoterassilta katsellessa maisemaa hallitsevat lukemattomat kirkkojen kupolit. Pietarinkirkon järisyttävän kupolin voi nähdä hyvinkin kaukaa kaupungilta. Kiitos vain 1600 -luvulle asti hallinut laki, ettei kirkkoja korkeampia rakennuksia ole saanut rakentaa. 

Erityisen innoissani olen siksi, että Teme saa vihdoin ja viimein nähdä kaupungin, josta aina puhun ja minne aina vain haluan uudestaan ja uudestaan. Olen yrittänyt kuvailla Colosseumin suuruutta, kuvailla Pietarinkirkon kupolista näkyviä maisemia, kertoa monumentteja rakennuttaneista keisareista ja heidän aikanaan vallinneista tavoista, uskomuksista ja uskonnoista, kristinuskon ja "pakanauskontojen" taistosta, paaviuden historiasta ja yrittää selittää minkälaista kunnioitusta minä koen seisoessani Pantheonissa Rafaelin haudalla tai tuijottaessani Sikstuksen kappelin upeita freskoja.

Haluaisin oppia Rooman historiasta enemmänkin, kuin mitä netissä ja matkaoppaassa on minulle tarjota. Ne eivät kerta kaikkisesti tyydytä tiedon janoani. 

Odotan matkaa suunnattomasti. Samalla pelkään sen seurauskia. Entä jos Teme ei kaiken näkemänsäkään jälkeen ymmärrä rakkauttani ja intohimoani, mitä Roomaa kohtaan tunnen? Maailma on täynnä kiinnostavia ja upeita paikkoja, joissa totta kai haluaisin päästä käymään, mutta silti ensi sijaisesti haluan Roomaan aina. Entä jos hän ei koe samoin, entä jos hän ei koskaan haluakaan palata?

Pärinäpojat kakspyöräsillä

Huomaatteko, en ole tainnut valittaa tänne pitkään aikaan yhtikäs mistään! Olenko saanut purettua sydäntäni niin hyvin? Vai olenko jatkuvasti niin väsynyt, etten jaksa huomata vituttavia asioita? Vai onko käynyt sellainen vahinko, että saatan joskus olla ihan tyytyväinenkin elämään ja muihin ihmisiin?

Hahaa, ja paskat. Eihän se nyt ihan niin helposti käy.

Nimittäin, tämän päivän asia on mopot ja mopoautot. En muista, olenko kirjoitellut niistä aiemminkin, mutta nyt tulee kyllä pari (+ pari liikaa) hyvin tarkasti valittua sanaa.

On ihanaa, kun on kesä. On ihanaa maata aringossa, kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa... Kunnes viereiseltä parkkipaikalta alkaa kuulua kova, ärsyttävä pärinä....

GRÄY!

On hienoa, että nuorilla on menopelejä, jolla päästä paikasta toiseen, mutta kyllä se juttu sillä tavalla on, että siellä liikenteessä pitäisi osata kulkea ja ymmärtää jotakin niiden liikennemerkkien päälle. Koska ei ole olemassa liikennesääntöä, jonka mukaan auto tai vanhempi ja kokeneempi väistää.

Kävipä tässä yksi päivä nimittäin niin, että olin kaverini kanssa ajamassa rannalle. Vastaan tuli nuori mopoilija, joka jostain syystä kuikuili olkapäänsä ylitse ja ilman mitään varoitusta, hän yhtäkkiä heittikin suoraan edessäni moponsa ympäri ja oli hyvin lähellä etten törmännyt häneen. Toki muistan aina huomauttaa tälläisissä tilanteissa pilliä painelemalla ja keskisormea heiluttamalla, että jokin meni väärin. Toivottavasti perkeleen nulikka oppi jotain.

Mopoissa on ärsyttävä ääni. Piste. Skootterien hiljaisen pärinän kestän, mutta viritetyt romukasat ovat totaalinen hirvitys. En käsitä, miksi ne pitää saada kulkemaan kovempaa. Hiljasemmistakin vauhdeista on ihmiset onnistuneet tappamaan itsensä. Muistan, kun itse istuskelin mieheni mopon kyydissä. Pelkäsin jokainen sekuntti. Muistan myös, kun ensi kertaa istahdin jonkun mopon kyytiin. Puristin serkkuani kaksin käsin, niin ettei varmaan henkeä saanut. Itku meinasi tulla ku alamäessä vauhti nousi johonkin 80km/h.

Minusta on älyttömän hyvä asia, että mopokortinkin saadakseen on käytävä teoriaopetuksessa ja ajotunneilla. Aluksi se tuntui todella hölmöltä, mutta sittemmin olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka vähän nuoret oikeasti tietävät liikennesäännöistä. Kuka väistää ketäkin ja mistä suunnasta tulevaa yms. Tieto on hyväksi siinäkin vaiheessa, kun lähtevät ajokorttia suorittamaan.

Minusta on hienoa, että poliisi on tiukentanut viritettyjen mopojen valvontaa. Ja minusta on käsittämätöntä, etteivät vanhemmat sen tarkemmin katso, mihin nulikat rahansa käyttävät ja minkälaisia osia postista tilaillaan.  Sekin on käsittämätöntä, että niin monet vanhemmat antavat pentujensa pärrätä niillä tappokoneilla. Sekin on käsittämätöntä, ettei näillä teinihirviöillä ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Tärkeämpää on, että kaverit näkee, miten "vitun sika magee tyyppi jogu ihq on"!!!!!!!

Kielenkäytöstä huolimatta, teinit on iha jees. T. Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja, yhteisöpedagogi opintoihin pyrkivä sellainen.

Kiirettä, kiirettä

Tämä kirjoittamiseni käy harvaksi. Surku, toivoin innostuvani tästä enemmän. Vaikka pidänkin kirjoittamisesta, minulla ei kertakaikkisesti enää ole asiaa. En toki ole saanut sanotuksi kaikkea aiheista, joista olen kirjoittanut, mutten osaa sanoa niistä lisääkään. Ottakaa nyt sitten tästäkin selityksestä selvää.

Tämän hetkinen elämäni on melkoisen kiireistä, pääasiassa työni pitää siitä huolen. Työpäiväni ovat rankkoja, mutta silti pidän työstäni. Tiimi ympärilläni tuntuu luotettavalta ja mukavalta. Pääasia on, että minulla on töissä hauskaa. En kai siellä muuten viihtyisikään. Työstäni voisin kertoa paljonkin. Mutten taida kertoa. Kuinka kuvaisin työtäni muuten? Mielenkiintoinen on varmasti hyvä sana kuvaamaan sitä kaikkea, mitä asiakaspalvelutyö pitää sisällään. Tuntuu hyvältä nähdä tyytyväisen asiakkaan lähtevän, tuntuu mahtavalta kun saa henkilökohtaista palautetta tyytyväisiltä asiakkailta. Totta kai sitten aurinko luo varjoja, kaikkia ei vaan voi miellyttää.

Nyt on siis juhannus. Minulla ei missään nimessä pitäisi juhannuksena olla aikaa tämän kirjoittamiseen. Tarkoitus oli lähteä juhlimaan, mutta tuntuu hyvältä päätökseltä jäädä kuitenkin kotiin. Hyvin levänneenä jaksaa töissä taas viikon. Lisäksi käytän huomisen tehokkaammin rentoutumalla kuin makaamalla krapulassa. Suunnitelmissa oli, että menisimme appiukkosen mökille vähän mato-onkeilemaan. Toivottavasti aurinko paistaa.

Mainittakoon vielä sekin, että tänään 22.6.2013 on tullut uskomattomat seitsemän vuotta yhteistä taivalta rakkaani kanssa täyteen. Teme vei minut Jyväskylän Amarilloon syömään. Toki kuullostaa älyttömältä ajaa 70 kilometriä suuntaansa pelkästään siksi, että pääsee syömään, mutta oli ihanaa viettää aikaa kahdestaan kunnolla. Sen jälkeen ajelimme vanhempieni mökille, istuskelimme siellä jonkin aikaa, kunnes päräytimme kotiin. Grillasimme äsken ja kohta olisi tarkoitus mennä saunaan. Täytyy varmaan käydä tarkistamassa lammen veden lämpötila, josko uimaankin uskaltaisi.

Tulipa kirjoitettua turhaa liirumlaarumia.